Gorilla tracking in Bwindi

Nyt ei ole tämä kolmas viikko kyllä mennyt ihan putkeen… Oon ollut sunnuntaista lähtien tosi kipeä, kurkku kipeä ja aika kova yskä. Tänään ääntä on lähtenyt enää vähän, katsotaan lähteekö huomenna enää ollenkaan. Tosi ärsyttävää, koska mulla olisi kerrankin ollut nyt koulussa jotain tekemistäkin! Menin siis eilen aamulla koululle, vaikka olinkin kipeä. Head teacher näki mut ja sanoi, että lähde kotiin. Hengailin siellä kuitenkin jonkun tunnin verran. Oppilaita alkoi saapumaan tällä viikolla koululle, ja opettajienkin pitäisi olla tulossa. Tällä viikolla ei siis virallisesti ole vielä koulua, mutta kuulemma pidetään jotain introductory lessoneita sun muita. Mäkin olisin voinut siis käydä pitämässä kaikille luokille jonkun esittelytunnin ja tutustua opettajiinkin, mutta kun ei ääntä lähde niin minkäs teet. Eilen sain kuitenkin opetussuunnitelman mukaani, josta näen vähän, että mitä pitäisi opettaa. Siitä ei ole oikein yhtään mitään hyötyä, sillä se on pikemminkin valtakunnallisten kokeiden muoto ja säännöt (eli kuinka monta kysymystä kokeessa ja minkälaisia tehtäviä), mutta tosi mielenkiintoista on lukea kuitenkin! Tänään en sitten mennyt kouluun ollenkaan, koska olo oli vielä huonompi kuin eilen. Huomenna yritän mennä käymään, että saisin nähdä joitain vanhoja kokeita ja oppikirjoja, niin että näkisin edes vähän, että mitä ihmettä mun pitää oikein opettaa. Mutta sen sain eilen selville kuitenkin, että he ovat suunnitelleet mulle ranskan tunteja 1. ja 2. luokille ja enkkua kaikille luokille (1-4). Tarkoituksena on, että mun tunnit olisi ma-to ja sitten pe-su vapaata. Lauantaisin on täällä myös koulua. Jos en reissaa minnekään viikonloppuisin niin voin kuitenkin mennä sinne pitämään jotain liikuntajuttuja tai sitten tietokonetunteja. Eli eiköhän hommaa ihan riitä! Näyttäisi siltä, että pääsen oikeasti opettamaan enkä vain avustamaan siellä luokassa. Niin kuin kerroin aiemmin, monet vapaaehtoiset on avustajia, koska vapaaehtoistyöllä ei ole tarkoitus korvata kenenkään palkkatyötä. Tuolla koulussa kuitenkin katsottiin, että koska mä olen ”oikea” opettaja, niin saan opettaa. Kaikki voi tietysti vielä muuttua, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä! Vähän jännittää edelleen se materiaalien puute, mutta jälleen niin kuin sanoin aikaisemmin, niin haastettahan mä juuri halusinkin! Yksi toinen vapaaehtoinen sanoi mulle osuvasti, että be careful what you wish for, mikä saattaa olla tulevina viikkoina liiankin totta. Mutta palataan näihin asioihin sitten myöhemmin!

Eilen kävin hakemassa apteekista jotain kurkkupillereitä, ja tänään menin uudestaan toiseen apteekkiin. Apteekin täti myi mulle sitten antibiootteja ihan tuosta noin vaan. Mietin aika pitkään, että viitsinkö syödä niitä, koska turhaan ei saisi ottaa (+aina sanotaan, että kuuri pitää syödä loppuun eikä tuossa todellakaan ole yhtä pitkää kuuria, kuin mitä Suomessa annetaan). Mutta koska olo tuntuu vaan huonontuvan koko ajan, niin päätin nyt sitten kuitenkin kokeilla niitä. Toivottavasti auttavat! Äsken mulle juotettiin myös sitruunamehua, jonka kuulemma pitäis auttaa. Samoin koko ajan käsketään juoman teetä ja hunajaa. Olen meinaan lähdössä torstaina toiseen reissuun muiden vapaaehtoisten kanssa, eikä ole kovin kiva mennä sinne kipeänä. Suuntana on Fort Portal Länsi-Ugandassa. Suunnitelmissa oli aiemmin mountain biking, ilmeisesti reitti oli lähemmäs 40 km ja menee sellaisen laavajärven ja tulivuorien ympäristössä, mutta tällaisella ololla se jää kyllä haaveeksi. Ehkä ihan hyväkin, mä en todellakaan ole mikään maastopyöräilijä :D

Mutta nyt voin sitten kertoa meidän viime viikon reissusta! Ei tosiaan ollut suunnitelmissa lähteä reissaamaan heti tähän alkuun, mutta kun koulu on kerran lomalla eikä siellä ole mitään järkevää työtä, niin päätin sitten käyttää ajan hyväkseni. Muutama tyttö oli lähdössä katsomaan gorilloja Bwindi Impenetrable National Parkiin, eli yhteen monista Ugandan kansallispuistoista. Bwindi on ihan Ugandan lounaiskärjessä, Kongon ja Ruandan rajalla. Noita vuoristogorilloja elää maailmassa enää kahdessa kansallispuistossa, tuolla Bwindissä, joka on Ugandan puolella ja sitten toisessa puistossa, joka on kaikissa näissä kolmessa maassa, jos nyt oikein muistan. Jos haluaa mennä katsomaan gorilla, pitää ostaa lupa, joka maksaa 500 USD. Gorillaryhmiä, jotka on totutettu ihmisiin on viisi, ja jokaiseen ryhmään myydään joka päivä vain 8 lupaa. Tämä johtuu siitä, että gorillojen elämää ei haluta turhaan häiritä. Tuosta aika sievoisesta summasta osa menee puiston pääsymaksuun ja käsittääkseni aika iso osa menee paikallisille yhteisöille. Kesä-elokuu on gorillaturismin sesonkia, ja silloin voi olla, että tuo lupa pitää ostaa viikkoja aiemmin. Nyt toukokuussa oli vielä low season (koska on sadekausi), joten lupa maksoi ”vain” 350 USD. Ja itse asiassa koska maksettiin luvat shillinkeinä, ne olivat vielä halvempia. Tämä alennus oli yksi iso syy, miksi päätin tuppautua tyttöjen mukaan ja lähdin reissuun.

Lähdettiin reissuun täältä kotoa viime torstaina klo 4.30, koska bussin piti lähteä klo 6. Oltiin Kampalassa jo joskun viiden aikoihin, koska aamulla ei ole liikennettä ja Kampalaan ajoi vain 20 min. Normaalisti menee siis se tunti. Mentiin bussiin istumaan jo joskus ennen kuutta, mutta hups, bussihan ei sitten lähtenytkään ennen kuin vasta klo 8. Meille oli annettu väärää informaatiota lippuja ostaessa. Päästiin sitten matkaan klo 8, ja oltiin perillä klo 18. Melko pitkä päivä siis! Onneksi olin ottanut matkapahoinvointilääkkeitä Suomesta mukaan, koska Ugandan tiet ei todellakaan ole mitään maailman parhaita. Sen lisäksi Bwindihän on vuoristossa, joten viimeiset pari tuntia mentiin melko mutkaisia vuoristoteitä ylös ja alas. En viitsinyt hirveästi edes tuijotella ikkunasta ulos, koska silloin alkaa vaan hirvittää. Silmät kiinni ja toivotaan, että päästään ehjänä perille! Bussissa oli muuten tosi mukavasti kaikki istuimet päällystetty sellaisella paksulla muovilla, joka ei kuuman kelin kanssa ole mikään kaikista mukavin yhdistelmä! Ikkunoitakaan ei viitsi pitää kovin isolla auki, koska ulkoa tulee niin paljon pölyä muuten sisälle. EI siis mikään kaikista mukavin päivä ollut tuo torstai. Väärän lähtöajan lisäksi meille oli kerrottu, että bussi menisi suoraan Buhomaan, jonne oltiin menossa, mutta sepäs pysähtyikin Kihihiin, josta meidän piti ottaa matatu ja jatkaa sillä eteenpäin vielä pari tuntia. Puolivälissä matkaa matatun toisessa etupyörässä  tulikin jotain vikaa, joten jäätiin tienposkeen pilkkopimeällä. Matatukuski soitti sitten veljelleen, joka tuli hakemaan meidät sellaisella pikkuautolla. Me kaikki viisi ahtauduttiin sitten kaikkine kamoinemme sinne autoon, jossa oli kyllä myös jotain vikaa, koska ikkunoita ei saanut auki ja hirveä bensanlemu koko ajan. Kaikki oli aika iloisia, kun vihdoin päästiin perille! Sitten alkoi tinkiminen yösijan hinnasta, mutta saatiin sekin sovittua ja päästiin nukkumaan.

Seuraavana aamuna klo 8 meillä oli tapaaminen meidän oppaiden kanssa, jotka kävelytti meidät Nkuringoon, jossa oli meidän gorillaryhmä. Kävelyn piti olla 12km, joka sitten muuttuikin 17 km. Ajattelin, että aika pitkä, mutta eiköhän siitä selviä, vaikka kaikki tavarat ja vedet ja eväät olikin repussa mukana. Lähdettiin kävelemään Bwindin läpi, ja käveltiin tosi pitkään koskemattomassa osassa sademetsää. Ihan huippua kyllä, ihan metsää, paljon sellasia Tarzan-puita, kaikennäköisiä eläimiä (mm. apinoita) jne. Ja koska oltiin vuoristossa, välillä mentiin aina alas ja välillä kiivettiin ylös. Oppaat sanoivat aamulla, että ihan lopusta on sitten rankka nousu. Ajattelin, että tulee ehkä vähän rankkaa, mutta sisulla sitten loppumatka! Yllätys olikin sitten melkoinen, kun matkaa oli jäljellä kolmisen tuntia ja sitten oppaat kertoivat, että nyt lähdetään sitten kipuamaan vuorta ylös. Polku oli melko jyrkkä, ja mulla meinasi kyllä usko loppua jo ihan alkumetreillä, kun tajusi, että matkaa on vielä monta tuntia. Eipä siinä, PALJON juoma- ja ruokataukoja vaan. Loppuen lopuksi tuohon nousuun taisi mennä 3,5h ja koko matkaan 7,5h. Meitä oli 5 tyttöä, joista kaksi olisi varmaan jaksaneet kävellä tuon matkan vielä takaisinkin ja kolme, jotka tekivät kuolemaa. Kävelin aina niin kauan, kunnes tuntui, että enää ei pysty askeltakaan enempää, kaaduin maahan, join vettä, söin keksejä tai banaania, mitä meillä oli mukana, lepäsin, ja taas mentiin. Meidän oppaista kyllä huomasi, että ne alkoi jossain vaiheessa myös epäilemään, että päästäänkö me ikinä perille :D Koko matka oli kyllä aika kova henkinen koettelemus, kun piti psyykata itseään menemään eteenpäin, vaikka jalat olivat niin maitohapoilla kuin olla ja voi. Loppumatkasta meinasi reidet alkaa vielä kramppaamaankin, kun koko päivän oli hionnut kuin pieni eläin, eikä ollut mitään suolaista evästä enää jäljellä. Tragikoomisia piirteitä siis koko reissussa! Jos olisin tiennyt, että 3,5h pitää kiivetä vuorta ylös, niin tuskin olisin tehnyt koko juttua! Mutta aika voittajaolo, kun päästiin vihdoin perille!

Hetken kun oli ehtinyt toipua, niin tajusi, että seuraavana päivänä mennäänkin sitten etsimään niitä gorilloja. Se tarkoitti sitä, että vuori piti kavuta takaisin alas, mennä metsään ja etsiä gorillat siellä ja sen jälkeen kiivetä takaisin ylös. Epäilin hyvin vahvasti, että en edes selviä perille jo ennen reissua… Mutta venyttelyjä, ja kuumavesipullo sängyssä reisien välissä yön, ja lauantaiaamuna jalat oli ihan ok kunnossa. Lauantaina mentiin sitten UWAn pikku toimistolle, jossa meidän luvat tarkistettiin, ja meidän viiden lisäksi siellä oli 3 hollantilaista tyyppiä. Sillä porukalla lähdettiin sitten matkaan. Kiitin kyllä kaikkia mahdollisia jumalia mielessäni, kun ajettiin noin 15 min autolla ennen kuin lähdettiin kapuamaan vuorta alas. Sieltä aina siis lähetetään kaksi tyyppiä etsimään niitä gorilloja aamulla, ja sitten ne radiopuhelimelle kertoo meidän oppaalle, mistä ne löytyy niin hän osaa sitten ohjata turistit oikeaan paikkaan. Turisteille ei anneta takuuta siitä, että gorillat löytyy ja jos niitä ei ole löytynyt klo 15 mennessä, täytyy lähteä takaisin, koska pimeällä ei siellä metsässä voi samoilla. Toki ne tyypit tietää, että missä gorillat on edellisenä päivänä olleet, eikä niiden pitäisi liikkua päivän aikana kuin max. 3 km. Gorillat olivat meidän onneksi aika lähellä, eli kun päästiin vuori alas, ei viidakossa tarvinnut tarpoa ihan kauhean kauaa ennen kuin gorillat löytyi. Siinä vaiheessa unohtui kyllä kaikki jalkakivut, koska päästiin niin lähelle niitä! Lopuksi oltiin enää vaan parin metrin päässä. Gorillojen luona saa olla vain tasan tunnin, koska niitä ei haluta liikaa häiritä. Tunnin jälkeen syötiin meidän eväät, ja sitten lähdettiin kiipeämään takaisin ylös. Tänään oli ainakin mulle huomattavasti helpompaa, koska mä tiesin jo, mistä oltiin tultu ja sitten kun meni omaa tahtiaan niin selvisin suuremmitta ongelmitta ylös. Ollaan me kyllä sellasta pullamössökansaa (tai minä ainakin), meidän oppaat teki tota joka päivä. Ja perjantain kävelyretken oppaat itse asiassa käveli sen matkan ensin toiseen suuntaan, kun ne tulivat hakemaan meitä ja sitten takaisin meidän kanssa. Respect todellakin! Hävetti oikein olla se huonokuntoinen valkoinen turisti.

Lauantaina sitten lähdettiin illemmalla ensin Kisoroon autolla (pari tuntia vuorta alas), mä olin ihan varma että oksennan matkalla, oli meinaan sen verran mutkaista ja tiet TODELLA huonossa kunnossa. Kuvitelkaa routinut mökkitie, ja tämä oli vielä miljoona kertaa huonompi. Olin aika iloinen, kun lopulta päästiin Kisoroon. Sieltä sitten bussilla Kabaleen, jonne jätettiin puolet meidän porukasta, koska he halusivat jäädä vielä yhdeksi päiväksi (itse yritin siis maanantaiaamuna mennä töihin) ja sitten toisen suomalaisen tytön kanssa yöbussilla Kampalaan. Yöllä oli huomattavasti helpompi matkustaa, kun ei ollut niin kuuma, ja uni maittoi hyvin, kun oli parin päivän patikoinnit takana. Kabalesta Kampalaan oli vain vähän päälle 6 tuntia, ja Kampalasta sitten matatu kotiin ja perillä oltiin joskus 7 aikaan aamulla. Kaikesta huolimatta aivan huikea reissu, ja kaiken patikoinnin arvoista! Gorillojen näkeminen oli kyllä jotain niin uskomatonta, ettei sitä voi edes kuvailla.

Tällä viikolla siis toinen reissu edessä, toivotaan että flunssa antaa edes vähän myöden ja ensi viikolla sitten kouluun! Tässä kirjoittaessani just naureskelin muille, että mulla on vissiin ollut pikkasen tylsää nämä ekat pari viikkoa, kun (pitkiä) blogipostauksia on syntynyt aika tiuhaan tahtiin – toivotaan, että ensi viikon jälkeen on sitten edes vähän enemmän hommaa! Ainakin mä odotan innolla koulun alkamista.