Koulunkäyntiä

Tiistai 28.5.2013

Koulu on alkanut! Tai ei oikeastaan edes ole. Viime viikolla head teacher sanoi, että oppilaat ja opettajat alkavat saapua paikalle ja pidetään introductory tunteja, ja että koulu alkaa kunnolla seuraavalla viikolla. Ugandassa lomat loppuivat siis kaikilla nyt, ja koulun piti alkaa maanantaina, meidän koulussa tosin vasta tiistaina. Eilen maanantaina menin sitten aamulla kouluun, ja tämä headmaster kierrätti mua kaikissa neljässä luokassa ja esitteli mut. Se ei siis ollut viime viikolla koulussa sinä päivänä, kun olin itse tehnyt saman, enkä viitsinyt sitten sanoa mitään. + Olihan siellä nyt enemmän oppilaita kuin viime viikolla! Oli melko vaivaannuttavaa kyllä, koska mut esiteltiin oppilaille niin kuin mä olisin joku taivaan lahja. Mä oon teacher by profession, joka on tullut varta vasten heidän kouluun opettamaan, ja vielä vapaaehtoisena eli mulle ei makseta palkkaa. Ja tuliaiskoulutarvikkeita ja -jalkapalloja paisuteltiin kyllä myös ihan hirveästi. Ostin yhden seinälle laitettavan maailmankartan myös juuri ennen lähtöä, ja siitä tuo head teacher on erityisen ekstaasissa. Toisaalta onneksi on, koska se oli kallis! :D Mistähän mä osasinkaan arvata, että niillä on täällä yhdessä luokassa sellainen puolta pienempi (vanhentunut) maailmankartta ja tuo mun tuoma tuli todellakin tarpeeseen. Mä kuljetan itse sitä näin aluksi mukanani kaikilla tunneilla, kun kerron Suomesta (ja itse asiassa kaikista muista maista ja maanosistakin – kun tunnilla kysyy, että missä on Eurooppa, ei kukaan osaa näyttää sitä kartalta) ja sitten kun en itse sitä enää tarvitse niin jätän sen toki koululle. Mä taisin saada kaikissa luokissa useammatkin aplodit oppilailta, kun asiat esitetään niin kuin mä olisin joku yli-ihminen, ja sitten tietty kun puhutaan noista mun tuomista tavaroista. Tosi kiva tietysti, että arvostetaan, mutta vähempikin riittäisi. (Kiitos muuten äiti ja iskä lahjoituksista, tulivat tarpeeseen!) Mä haluaisin vaan opettaa.

Opettaminen on tosin toistaiseksi ollut vähän vähäistä. Viime viikolla siis tosiaan sanottiin, että tällä viikolla alkaa koulu kunnolla. Tänään sitten kun tiedustelin jälleen sen lukujärjestyksen perään, niin head teacher kertoi, että tällä viikolla pidetään introductory tunteja, ja ensi viikolla alkaa ”serious teaching”. Että tällä viikolla oppilaat ja opettajat saapuvat kouluun. Jotenkin musta tuntuu, että mä olen kuullut samat jutut jo viime viikolla… Mutta se on kyllä ihan totta, mitä sanottiin, koska tänään esimerkiksi meitä oli töissä kolme (!) opettajaa, siis kaksi minun lisäksi. Yritin kysellä, että missä muut ovat, ja arveltiin, että he eivät ole tulleet, koska aamulla satoi. Okei, on ihan totta, että aamulla satoi tosi kovasti ja sen takia mäkin menin vasta pari tuntia aiottua myöhemmin paikalle. Ei paljon kiinnostanut itseäkään painaa eteenpäin kaatosateessa ja mudassa. Ja jotkut opettajat saattavat asua tosi kaukana. Mutta silti, on se nyt aika kummallista, että meitä oli vain kolme. Yritin kysellä tänään, että mihin aikaan mun pitäisi nyt sitten mennä aina kouluun kun lukujärjestystä ei ole, ja vastaus oli, että mun täytyy näyttää muille esimerkkiä siitä, miten työt hoidetaan ja mennä aamulla kasiksi (ei sentään 7.20, jolloin ekojen tuntien pitäisi alkaa… Mutta 7.20 Ugandan aikaa on varmaan kahdeksalta hyvällä tuurilla, huonolla tuurilla vielä paljon myöhemmin. Ei mikään ikinä ala ajallaan.) ja sitten jäädä iltapäivään asti. Viimeiset tunnit loppuvat siis klo 16.40, eli ihan urakalla saan näköjään näyttää työnteon mallia muille.

Sekin oli muuten totta, että ei ne kaikki oppilaat ole paikalla vielä tällä viikolla! Kyllä ne vaan tietää, että ensi viikolla vasta kannattaa alkaa opettaa. Tänään mun S1-luokassa oli 39 oppilasta paikalla 64 tai 69:stä, en ole ihan varma, että mikä se lopullinen luku on. Tuskin kukaan tietää. S2-luokassa oli 26/yli 50. Olen nyt siis parin päivän aikana pitänyt tunteja, koska mut vaan heitetään johonkin luokkaan, ja sanotaan, että opeta. Mieti siinä sitten, että mitähän haluaisit tehdä. Mä oon vetänyt omia tällaisia introductory tunteja, ja ne on olleet tosi kivoja, joten en mä voi ihan kokonaan valittaakaan. Ollaan puhuttu paljon Suomesta ja Euroopasta, ja mä oon näyttänyt valokuvia ja kertonut eri vuodenajoista, ja talvesta ja kylmyydestä ja miten Suomessa talot on lämpöeristetty ja mitä on lumiukot ja hiihtäminen ja niin edelleen. Onneksi kävin juuri ennen lähtöä (olisiko ollut peräti edellisenä päivänä) teettämässä noita kuvia! Sekin silloin vähän kirpaisi, koska olivat kalliita, mutta ovat olleet niin iso juttu oppilaille, ja järjettömän suuri apu mulle! Miten kuvailla lunta ja lehdettömiä puita ihmisille, jotka elävät jatkuvassa tropiikissa? Onneksi on kuvat. Ja näytin niitä muuten myös opettajakollegoilleni, joille piti ihan yhtä lailla selittää, että miten ”äärimmäisessä kylmyydessä” (=pakkasasteet) voi selviytyä hengissä. Mä en enää kovin montaa tuntia jaksa höpötellä, joten vaikka mulla ei olekaan minkäänlaista käsitystä siitä, mitä mun pitäisi opettaa, niin aloitin kuitenkin jo vähän. Aluksi täytyy joka tapauksessa saada oppilaiden taso selville, joten tänään esimerkiksi kirjoitutin pieniä kirjoitelmia ja niistä yritän sitten katsoa, että missä mennään. Eilen pyysin saada nähtäväksi vanhoja kokeita, joten niistäkin pystyi vähän arvailemaan, että minkälaisia juttuja meidän pitäisi tehdä. Mitään kirjoja ei siis ole, enkä tiedä tuleeko edes. Mua turhauttaa tosi paljon, koska tuntuu, että mitään ei tapahdu. Aika vaan juoksee eteenpäin. Loppuen lopuksi mä en ehdi edes olla tuolla töissä kun kaksi kuukautta, koska tämä eka kuukausi oli lomaa, mistä kukaan ei kertonut aiemmin. Eilen puhuin yhden toisen vapaaehtoisen kanssa siitä, että itse asiassa olisi varmaan paljon helpompi, jos mulla ei olisi yhtään opettajankoulutusta tai -haluja taustalla, koska nyt mä tiedän, mitä mä haluaisin tehdä, mutta se ei sitten toteudukaan. Mutta on niillä tunneilla kuitenkin ollut tosi kivaa, ja mä oon tosi iloinen, että koulu vihdoin alkoi – ei tarvitse lukea tätä tekstiä niin, että menisi kauhean huonosti. Turhauttavaa, että mitään ei tapahdu, mutta that’s Africa.

Mun tämän viikon ohjelmaan (omakeksimääni) kuuluu myös muiden opettajien oppituntien seuraamista (jos opettajat nyt tulevat paikalle), koska mä haluan nähdä, että mitä niillä tunneilla tapahtuu, kun materiaaleja ei ole. Tänään olin seuraamassa S3:n fysiikan tuntia. Ope on ainoa, jolla on kirja. Ope puhuu/sanelee, ja oppilaiden täytyy kirjoittaa sanelusta ylös. (Välihuomautus: kirjoituttamieni tekstien perusteella oikeinkirjoitus on aivan surkeaa, mutta onko se nyt ihme, jos oppilaat eivät koskaan lue oikeaa tekstiä vaan kirjoittavat sanelusta, eli keksivät kirjoitusasun omasta päästään.) Ope pyysi oppilaita kertomaan jonkun fysiikan lain (jostain kaasujutuista oli kyse), joka oli opeteltu jo aiemmin, ja yksi poika, joka ei osannut sitä tehdä, joutui nousemaan ylös ja seisomaan luokan takaseinälle. Poika otti vihkonsa mukaan ja yritti sitten kirjoittaa seisaaltaan sanelusta juttuja ylös. Ehkä jonkun 5-10 minuutin jälkeen ope päästi takaisin istumaan. Fysiikan ”käytännön” koe, joka sisältää jotain elohopeaa ja kaasuja koeputkissa, piirretään kuvana taululle ja sanellaan vihkoon. Ope yrittää välillä osallistaa oppilaita, mutta pyytää piirtämään taululle jotain vaikeita kuvaajia, joten ei ole kauhean yllättävää, että oppilaat eivät juuri osallistu. Yksi tyttö joutuu nousemaan seisomaan paikallaan jälleen 5-10 minuutiksi, koska ei halunnut mennä taululle. Kuitenkin luokassa on hyvä henki, ja välillä vitsaillaankin. Oppilaiden tehtävä on muuten aina pyyhkiä taulu tunnin aikanakin, opettaja ei tee sitä. Tai se on kyllä yleensä aina se yksi ja sama tyyppi luokasta, joka sen tekee. En ole ymmärtänyt vielä, että vaihtuuko se koskaan. Minä kyllä pyyhin itse aina tauluni, se on varmaan outoa. Mä en oikein osaa olla Madam Anni :D Mutta kaikkeen tähän saneluhommeliin menee aivan tuhottomasti aikaa! Ei ihme, että taso on, mitä on. Materiaaleista aivan huutava pula! Fysiikanope jätti tänään omat muistiinpanonsa tunnin lopussa yhdelle pojalle, jonka tehtävä on kopioida ne vihkoonsa, ja antaa muiden kopioida siitä ennen seuraavaa tuntia perjantaina. Ihan järkevää, koska se säästää aikaa, mutta oppilaiden täytyy siis löytää jostain ylimääräistä aikaa tehdä se. Tuntuvat kyllä joka välissä olevan kopioimassa jotain toisiltaan, nyt ymmärrän, että mitä.

Niin, ja muuten taisin joskus aiemmin mainita pulpeteista, kun mietin niiden riittävyyttä. Pulpetissa, johon mun mielestä mahtuu kaksi ihmistä vierekkäin, istuu neljä. Niin ne pulpetit vaan riittää! Tosin jos kaikki 69 oppilasta joskus pelmahtaa sinne samaan aikaan niin melko täyttä tulee kyllä olemaan! Mutta yksi paikallinen sanoi, että hänen luokassaan senior schoolissa oli ollut 120 oppilasta, että toihan on sitten vielä ihan pieni luokka. Samalle tyypille avauduin koulun tasosta, ja hän sanoi vaan, että odota lokakuulle kun S4-oppilailla on ne valtakunnalliset loppukokeet ja siinä vaiheessa se suru vasta tuleekin puseroon, kun tajuaa, että kukaan ei pääse niitä läpi. Yritä tässä nyt sitten alkaa vetää omia tunteja! Niin kun mä sanoin, mä toivoisin, etten olisi ”oikea” opettaja. Tosi monet muut vapaaehtoiset täältä meidän talosta opettaa myös kouluissa, mutta ne ei koe siitä minkäänlaista ahdistusta, koska ne ei ”osaa” opettaa. Yksi sanoi pitävänsä jotain matikantunteja, ja toinen sanoi pelaavansa oppilaiden kanssa aina hirsipuuta. Mä kuitenkin koen, että kyse on näiden oppilaiden elämästä, joten pitäisi edes yrittää. Samalla sitten tiedostaa, että parissa kuukaudessa tuskin ehtii saada mitään aikaiseksi. Pitäisiköhän sittenkin jättää gradu johonkin hamaan tulevaisuuteen ja jäädä pidemmäksi aikaa?

Kuten kuvista näkyy (jos onnistun ne tähän lisäämään!), luokkahan on vasta puolityhjä!

Gorilla tracking in Bwindi

Nyt ei ole tämä kolmas viikko kyllä mennyt ihan putkeen… Oon ollut sunnuntaista lähtien tosi kipeä, kurkku kipeä ja aika kova yskä. Tänään ääntä on lähtenyt enää vähän, katsotaan lähteekö huomenna enää ollenkaan. Tosi ärsyttävää, koska mulla olisi kerrankin ollut nyt koulussa jotain tekemistäkin! Menin siis eilen aamulla koululle, vaikka olinkin kipeä. Head teacher näki mut ja sanoi, että lähde kotiin. Hengailin siellä kuitenkin jonkun tunnin verran. Oppilaita alkoi saapumaan tällä viikolla koululle, ja opettajienkin pitäisi olla tulossa. Tällä viikolla ei siis virallisesti ole vielä koulua, mutta kuulemma pidetään jotain introductory lessoneita sun muita. Mäkin olisin voinut siis käydä pitämässä kaikille luokille jonkun esittelytunnin ja tutustua opettajiinkin, mutta kun ei ääntä lähde niin minkäs teet. Eilen sain kuitenkin opetussuunnitelman mukaani, josta näen vähän, että mitä pitäisi opettaa. Siitä ei ole oikein yhtään mitään hyötyä, sillä se on pikemminkin valtakunnallisten kokeiden muoto ja säännöt (eli kuinka monta kysymystä kokeessa ja minkälaisia tehtäviä), mutta tosi mielenkiintoista on lukea kuitenkin! Tänään en sitten mennyt kouluun ollenkaan, koska olo oli vielä huonompi kuin eilen. Huomenna yritän mennä käymään, että saisin nähdä joitain vanhoja kokeita ja oppikirjoja, niin että näkisin edes vähän, että mitä ihmettä mun pitää oikein opettaa. Mutta sen sain eilen selville kuitenkin, että he ovat suunnitelleet mulle ranskan tunteja 1. ja 2. luokille ja enkkua kaikille luokille (1-4). Tarkoituksena on, että mun tunnit olisi ma-to ja sitten pe-su vapaata. Lauantaisin on täällä myös koulua. Jos en reissaa minnekään viikonloppuisin niin voin kuitenkin mennä sinne pitämään jotain liikuntajuttuja tai sitten tietokonetunteja. Eli eiköhän hommaa ihan riitä! Näyttäisi siltä, että pääsen oikeasti opettamaan enkä vain avustamaan siellä luokassa. Niin kuin kerroin aiemmin, monet vapaaehtoiset on avustajia, koska vapaaehtoistyöllä ei ole tarkoitus korvata kenenkään palkkatyötä. Tuolla koulussa kuitenkin katsottiin, että koska mä olen ”oikea” opettaja, niin saan opettaa. Kaikki voi tietysti vielä muuttua, mutta toistaiseksi näyttää hyvältä! Vähän jännittää edelleen se materiaalien puute, mutta jälleen niin kuin sanoin aikaisemmin, niin haastettahan mä juuri halusinkin! Yksi toinen vapaaehtoinen sanoi mulle osuvasti, että be careful what you wish for, mikä saattaa olla tulevina viikkoina liiankin totta. Mutta palataan näihin asioihin sitten myöhemmin!

Eilen kävin hakemassa apteekista jotain kurkkupillereitä, ja tänään menin uudestaan toiseen apteekkiin. Apteekin täti myi mulle sitten antibiootteja ihan tuosta noin vaan. Mietin aika pitkään, että viitsinkö syödä niitä, koska turhaan ei saisi ottaa (+aina sanotaan, että kuuri pitää syödä loppuun eikä tuossa todellakaan ole yhtä pitkää kuuria, kuin mitä Suomessa annetaan). Mutta koska olo tuntuu vaan huonontuvan koko ajan, niin päätin nyt sitten kuitenkin kokeilla niitä. Toivottavasti auttavat! Äsken mulle juotettiin myös sitruunamehua, jonka kuulemma pitäis auttaa. Samoin koko ajan käsketään juoman teetä ja hunajaa. Olen meinaan lähdössä torstaina toiseen reissuun muiden vapaaehtoisten kanssa, eikä ole kovin kiva mennä sinne kipeänä. Suuntana on Fort Portal Länsi-Ugandassa. Suunnitelmissa oli aiemmin mountain biking, ilmeisesti reitti oli lähemmäs 40 km ja menee sellaisen laavajärven ja tulivuorien ympäristössä, mutta tällaisella ololla se jää kyllä haaveeksi. Ehkä ihan hyväkin, mä en todellakaan ole mikään maastopyöräilijä :D

Mutta nyt voin sitten kertoa meidän viime viikon reissusta! Ei tosiaan ollut suunnitelmissa lähteä reissaamaan heti tähän alkuun, mutta kun koulu on kerran lomalla eikä siellä ole mitään järkevää työtä, niin päätin sitten käyttää ajan hyväkseni. Muutama tyttö oli lähdössä katsomaan gorilloja Bwindi Impenetrable National Parkiin, eli yhteen monista Ugandan kansallispuistoista. Bwindi on ihan Ugandan lounaiskärjessä, Kongon ja Ruandan rajalla. Noita vuoristogorilloja elää maailmassa enää kahdessa kansallispuistossa, tuolla Bwindissä, joka on Ugandan puolella ja sitten toisessa puistossa, joka on kaikissa näissä kolmessa maassa, jos nyt oikein muistan. Jos haluaa mennä katsomaan gorilla, pitää ostaa lupa, joka maksaa 500 USD. Gorillaryhmiä, jotka on totutettu ihmisiin on viisi, ja jokaiseen ryhmään myydään joka päivä vain 8 lupaa. Tämä johtuu siitä, että gorillojen elämää ei haluta turhaan häiritä. Tuosta aika sievoisesta summasta osa menee puiston pääsymaksuun ja käsittääkseni aika iso osa menee paikallisille yhteisöille. Kesä-elokuu on gorillaturismin sesonkia, ja silloin voi olla, että tuo lupa pitää ostaa viikkoja aiemmin. Nyt toukokuussa oli vielä low season (koska on sadekausi), joten lupa maksoi ”vain” 350 USD. Ja itse asiassa koska maksettiin luvat shillinkeinä, ne olivat vielä halvempia. Tämä alennus oli yksi iso syy, miksi päätin tuppautua tyttöjen mukaan ja lähdin reissuun.

Lähdettiin reissuun täältä kotoa viime torstaina klo 4.30, koska bussin piti lähteä klo 6. Oltiin Kampalassa jo joskun viiden aikoihin, koska aamulla ei ole liikennettä ja Kampalaan ajoi vain 20 min. Normaalisti menee siis se tunti. Mentiin bussiin istumaan jo joskus ennen kuutta, mutta hups, bussihan ei sitten lähtenytkään ennen kuin vasta klo 8. Meille oli annettu väärää informaatiota lippuja ostaessa. Päästiin sitten matkaan klo 8, ja oltiin perillä klo 18. Melko pitkä päivä siis! Onneksi olin ottanut matkapahoinvointilääkkeitä Suomesta mukaan, koska Ugandan tiet ei todellakaan ole mitään maailman parhaita. Sen lisäksi Bwindihän on vuoristossa, joten viimeiset pari tuntia mentiin melko mutkaisia vuoristoteitä ylös ja alas. En viitsinyt hirveästi edes tuijotella ikkunasta ulos, koska silloin alkaa vaan hirvittää. Silmät kiinni ja toivotaan, että päästään ehjänä perille! Bussissa oli muuten tosi mukavasti kaikki istuimet päällystetty sellaisella paksulla muovilla, joka ei kuuman kelin kanssa ole mikään kaikista mukavin yhdistelmä! Ikkunoitakaan ei viitsi pitää kovin isolla auki, koska ulkoa tulee niin paljon pölyä muuten sisälle. EI siis mikään kaikista mukavin päivä ollut tuo torstai. Väärän lähtöajan lisäksi meille oli kerrottu, että bussi menisi suoraan Buhomaan, jonne oltiin menossa, mutta sepäs pysähtyikin Kihihiin, josta meidän piti ottaa matatu ja jatkaa sillä eteenpäin vielä pari tuntia. Puolivälissä matkaa matatun toisessa etupyörässä  tulikin jotain vikaa, joten jäätiin tienposkeen pilkkopimeällä. Matatukuski soitti sitten veljelleen, joka tuli hakemaan meidät sellaisella pikkuautolla. Me kaikki viisi ahtauduttiin sitten kaikkine kamoinemme sinne autoon, jossa oli kyllä myös jotain vikaa, koska ikkunoita ei saanut auki ja hirveä bensanlemu koko ajan. Kaikki oli aika iloisia, kun vihdoin päästiin perille! Sitten alkoi tinkiminen yösijan hinnasta, mutta saatiin sekin sovittua ja päästiin nukkumaan.

Seuraavana aamuna klo 8 meillä oli tapaaminen meidän oppaiden kanssa, jotka kävelytti meidät Nkuringoon, jossa oli meidän gorillaryhmä. Kävelyn piti olla 12km, joka sitten muuttuikin 17 km. Ajattelin, että aika pitkä, mutta eiköhän siitä selviä, vaikka kaikki tavarat ja vedet ja eväät olikin repussa mukana. Lähdettiin kävelemään Bwindin läpi, ja käveltiin tosi pitkään koskemattomassa osassa sademetsää. Ihan huippua kyllä, ihan metsää, paljon sellasia Tarzan-puita, kaikennäköisiä eläimiä (mm. apinoita) jne. Ja koska oltiin vuoristossa, välillä mentiin aina alas ja välillä kiivettiin ylös. Oppaat sanoivat aamulla, että ihan lopusta on sitten rankka nousu. Ajattelin, että tulee ehkä vähän rankkaa, mutta sisulla sitten loppumatka! Yllätys olikin sitten melkoinen, kun matkaa oli jäljellä kolmisen tuntia ja sitten oppaat kertoivat, että nyt lähdetään sitten kipuamaan vuorta ylös. Polku oli melko jyrkkä, ja mulla meinasi kyllä usko loppua jo ihan alkumetreillä, kun tajusi, että matkaa on vielä monta tuntia. Eipä siinä, PALJON juoma- ja ruokataukoja vaan. Loppuen lopuksi tuohon nousuun taisi mennä 3,5h ja koko matkaan 7,5h. Meitä oli 5 tyttöä, joista kaksi olisi varmaan jaksaneet kävellä tuon matkan vielä takaisinkin ja kolme, jotka tekivät kuolemaa. Kävelin aina niin kauan, kunnes tuntui, että enää ei pysty askeltakaan enempää, kaaduin maahan, join vettä, söin keksejä tai banaania, mitä meillä oli mukana, lepäsin, ja taas mentiin. Meidän oppaista kyllä huomasi, että ne alkoi jossain vaiheessa myös epäilemään, että päästäänkö me ikinä perille :D Koko matka oli kyllä aika kova henkinen koettelemus, kun piti psyykata itseään menemään eteenpäin, vaikka jalat olivat niin maitohapoilla kuin olla ja voi. Loppumatkasta meinasi reidet alkaa vielä kramppaamaankin, kun koko päivän oli hionnut kuin pieni eläin, eikä ollut mitään suolaista evästä enää jäljellä. Tragikoomisia piirteitä siis koko reissussa! Jos olisin tiennyt, että 3,5h pitää kiivetä vuorta ylös, niin tuskin olisin tehnyt koko juttua! Mutta aika voittajaolo, kun päästiin vihdoin perille!

Hetken kun oli ehtinyt toipua, niin tajusi, että seuraavana päivänä mennäänkin sitten etsimään niitä gorilloja. Se tarkoitti sitä, että vuori piti kavuta takaisin alas, mennä metsään ja etsiä gorillat siellä ja sen jälkeen kiivetä takaisin ylös. Epäilin hyvin vahvasti, että en edes selviä perille jo ennen reissua… Mutta venyttelyjä, ja kuumavesipullo sängyssä reisien välissä yön, ja lauantaiaamuna jalat oli ihan ok kunnossa. Lauantaina mentiin sitten UWAn pikku toimistolle, jossa meidän luvat tarkistettiin, ja meidän viiden lisäksi siellä oli 3 hollantilaista tyyppiä. Sillä porukalla lähdettiin sitten matkaan. Kiitin kyllä kaikkia mahdollisia jumalia mielessäni, kun ajettiin noin 15 min autolla ennen kuin lähdettiin kapuamaan vuorta alas. Sieltä aina siis lähetetään kaksi tyyppiä etsimään niitä gorilloja aamulla, ja sitten ne radiopuhelimelle kertoo meidän oppaalle, mistä ne löytyy niin hän osaa sitten ohjata turistit oikeaan paikkaan. Turisteille ei anneta takuuta siitä, että gorillat löytyy ja jos niitä ei ole löytynyt klo 15 mennessä, täytyy lähteä takaisin, koska pimeällä ei siellä metsässä voi samoilla. Toki ne tyypit tietää, että missä gorillat on edellisenä päivänä olleet, eikä niiden pitäisi liikkua päivän aikana kuin max. 3 km. Gorillat olivat meidän onneksi aika lähellä, eli kun päästiin vuori alas, ei viidakossa tarvinnut tarpoa ihan kauhean kauaa ennen kuin gorillat löytyi. Siinä vaiheessa unohtui kyllä kaikki jalkakivut, koska päästiin niin lähelle niitä! Lopuksi oltiin enää vaan parin metrin päässä. Gorillojen luona saa olla vain tasan tunnin, koska niitä ei haluta liikaa häiritä. Tunnin jälkeen syötiin meidän eväät, ja sitten lähdettiin kiipeämään takaisin ylös. Tänään oli ainakin mulle huomattavasti helpompaa, koska mä tiesin jo, mistä oltiin tultu ja sitten kun meni omaa tahtiaan niin selvisin suuremmitta ongelmitta ylös. Ollaan me kyllä sellasta pullamössökansaa (tai minä ainakin), meidän oppaat teki tota joka päivä. Ja perjantain kävelyretken oppaat itse asiassa käveli sen matkan ensin toiseen suuntaan, kun ne tulivat hakemaan meitä ja sitten takaisin meidän kanssa. Respect todellakin! Hävetti oikein olla se huonokuntoinen valkoinen turisti.

Lauantaina sitten lähdettiin illemmalla ensin Kisoroon autolla (pari tuntia vuorta alas), mä olin ihan varma että oksennan matkalla, oli meinaan sen verran mutkaista ja tiet TODELLA huonossa kunnossa. Kuvitelkaa routinut mökkitie, ja tämä oli vielä miljoona kertaa huonompi. Olin aika iloinen, kun lopulta päästiin Kisoroon. Sieltä sitten bussilla Kabaleen, jonne jätettiin puolet meidän porukasta, koska he halusivat jäädä vielä yhdeksi päiväksi (itse yritin siis maanantaiaamuna mennä töihin) ja sitten toisen suomalaisen tytön kanssa yöbussilla Kampalaan. Yöllä oli huomattavasti helpompi matkustaa, kun ei ollut niin kuuma, ja uni maittoi hyvin, kun oli parin päivän patikoinnit takana. Kabalesta Kampalaan oli vain vähän päälle 6 tuntia, ja Kampalasta sitten matatu kotiin ja perillä oltiin joskus 7 aikaan aamulla. Kaikesta huolimatta aivan huikea reissu, ja kaiken patikoinnin arvoista! Gorillojen näkeminen oli kyllä jotain niin uskomatonta, ettei sitä voi edes kuvailla.

Tällä viikolla siis toinen reissu edessä, toivotaan että flunssa antaa edes vähän myöden ja ensi viikolla sitten kouluun! Tässä kirjoittaessani just naureskelin muille, että mulla on vissiin ollut pikkasen tylsää nämä ekat pari viikkoa, kun (pitkiä) blogipostauksia on syntynyt aika tiuhaan tahtiin – toivotaan, että ensi viikon jälkeen on sitten edes vähän enemmän hommaa! Ainakin mä odotan innolla koulun alkamista.

Sunnuntaimietteitä

Sunnuntai 12.5.2013

Eilen illalla lähdettiin tosiaan porukalla sinne Pop Up Caféen, josta kerroinkin jo aiemmin. Jos olisin tajunnut, että millä mennään, niin en tiedä olisinko edes mennyt… Otettiin meinaan matatu ensin jonkun matkan päähän ja siitä sitten bodaboda. Matatu tai taxi, niin kuin niitä kutsutaan on siis sellainen pakettiautominibussi, jonne mahtuu istumaan 14 (mutta usein siellä istuu 18) ja niitä suhailee koko ajan edes takasin. Täytyy vain mennä tohon tien laitaan seisomaan, pysäyttää sellainen matatu ja sitten neuvotella hinnasta. Kampalasta päin tullessa pitääkin sitten tietää, että mistä matatut juuri tänne Nansanaan lähtee. Nansana-Kampala on 1500 UGX (ja 1 EUR = noin 3500 UGX). Matatut on halvempia kuin bodabodat (eli mopot), koska niihin mahtuu enemmän tyyppejä matkaamaan. Matatut ei kuitenkaan kulje kuin näitä isoja teitä, ja jos haluat lähteä pusikoihin päin, täytyy mennä bodalla. Ne kulkee käytännössä ihan missä vaan ojassa. Samoin bodalla pääsee nopeammin, koska ne pystyy ruuhkassakin pujottelemaan mistä vaan välistä. Bodan kyytiin mahtuu kaksi tyyppiä istumaan kuskin taakse, ja saattaa olla, että joku lapsikin siihen mahtuu vielä istumaan. Kypärät on aika harvassa! Neuvoteltiin sitten hinta, ja hypättiin pareittain aina mopon selkään. Mä olin aivan kauhusta kankeana aluksi, täällä mä vaan ajelen ilman mitään kypäriä, kolmestaan mopon selässä, pimeällä (ei katuvaloja missään tietenkään), aika vilkkaassa liikenteessä ja mä en ole koskaan Suomessakaan edes istunut minkään mopon selässä. Mutta niin sitä vaan matkustettiin! Takaisintulomatka yöllä olikin sitten jo paljon helpompi, koska muuta liikennettä ei juuri ollut, niin ei tarvinut pelätä rekan alle jäämistä. Mutta sellaista matkustamista! Mä aina välillä havahdun, ja mietin mielessäni vaan, että mitä ihmettä oikein tapahtuu. Mutta this is Africa. Toi yksi paikallinen vapaaehtoinen sanoo aina vaan, että in Uganda anything’s possible.

Tänään en ole tehnyt mitään. Alkaa olla jo tapa. Mutta kun on kuuma, niin se on jo ihan tarpeeksi, että kävelee tuon 100 m ostamaan vähän vihanneksia ja riisiä tai spagettia, että voi syödä jotain. Ruokatarpeet on siis melko rajoittuneet, ja käytännössä mitä me kokkaillaan täällä guesthousessa on riisiä ja vihanneksia tai pastaa ja vihanneksia. Ja ne on vielä ne samat vihannekset, joita myydään noissa vihanneskojuissa, eli punasipuli, tomaatti, vihreä paprika, munakoiso ja porkkana. Ja valkosipulia saa myös. Ja sitten tietty perunaa (sekä näiden sweet potatoa että ”meidän” perunaa, joka kulkee nimellä Irish potato). Ja matookea tietty, ja sitten hedelmiä. Mutta siis nuo luettelemani viisi vihannesta on niitä, joista tehdään ruokaa joka päivä. Ihan vielä ei tule korvista ulos, mutta eiköhän sekin aika vielä tule! Ainakin nämä muut vapaaehtoiset just sanoivat reissuilta palatessaan, että ovat syöneet lihaa joka päivä, kun ovat syöneet ravintoloissa.

Voisin vähän kertoa ötökkätilanteesta täällä, itsekin kun sanoin ennen lähtöä, että ötökät ja vessa on varmaan ne suurimmat huolenaiheet. Ötököitä ainakin riittää! Täällä meidän talossa vilisee sekä torakoita että hiiriä aina silloin tällöin jaloissa. Sen lisäksi on liskoja, joita kiipeilee seiniä pitkin ja sängyssä bed bugseja (mitä ne on edes suomeksi?). Bed bugseille ei oikein voi mitään, mutta ei ole kauhean kiva, kun ekan viikon jälkeen on jo jalat ihan paukamilla niiden puremista. Sen lisäksi on tietty hyttyset ja kärpäset ja muut öttimöntiäiset. Mä oon itsekin ollut aika yllättynyt siitä, miten rauhallisesti oon ottanut kaikki noi elukat. Illalla sitä menee nukkumaan ja toivoo, ettei kovin montaa puremaa olisi yön aikana tullut ja torakoidenkin vaan antaa mennä, koska jos ne liiskaa niin ne levittää muniaan. Paahtoleipäpussi on kaapissa, ja kun sen ottaa sieltä, niin pussissa kulkee ihan minimaalisen pieniä ötököitä. Sitten ne vaan ravistaa pois siitä leivän päältä, pistää leivän paahtimeen ja toivoo, että se paahdin tappaa kaikki pöpöt. Maassa maan tavalla jne. Muuten täytyy kyllä sanoa, että hygienia on täällä ihan jees. Juomavettä ostan välillä, ja jos en jaksa mennä ostamaan niin keitän sitä. Vesi on ilmeisesti sadevettä, mitä hanasta tulee. Sitä käytetään muuten kyllä ruuanlaittoon (kuumentuu siinä samalla), suihkuun, ja mä pesen sillä vedellä kyllä hampaatkin. Tiskit pestään myös sillä samalla (kylmällä) vedellä ja saippualla.

Niin ja jos palataan tohon vessatilanteeseen, niin meillä on siis länsimainen vesivessa täällä, mutta mieluummin käytetään ulkovessaa (reikä maassa), niin ei tarvitse tuhlata vettä. Ulkovessa on ihan jees, tosin kyllä mä olen huomannut itsessäni tendenssiä mennä vessaan vasta sitten kun on ihan pakko :D Mutta ajattelisin, että jos se kulttuurishokki on tullakseen, niin eiköhän sen noi ötökät vielä aiheuta! Just puhuttiin muiden kanssa, että noita bed bugseja onkin sitten kiva yrittää vältellä kun tulee kotiin… Kuulemma kaikki tavarat pitää ensin pitää ulkona jonkun lakanan päällä pari päivää ja siitä sitten johonkin pussiin ja pussista suoraan pesukoneeseen. Varmaan kaikki ylimääräiset vaatteet ja muut kannattaa sitten jättää tänne. Mutta se on onneksi vasta syksyn murhe!

Sunnuntai 19.5.2013

Nyt ei ole ehtinyt oikein kirjoitella, kun on ollut paljon kaikkea muuta tekemistä. Itse asiassa en oikein tiedä edes, että mitä! Tällä viikolla olen ollut aamuisin koulussa käymässä, ei siellä vieläkään oikeastaan ole ollut mitään tekemistä. Tämä head teacher on pitänyt niille kouralliselle oppilaita matikan ekstratunteja aina aamuisin ja minä olen mennyt sinne klo 11 pintaan ja hengaillut sitten niiden oppilaiden kanssa. Se aina sanoo, että mä voin pitää niille vaikka jonkun enkun tunnin, mutta mun mielestä se on hiukan hankalaa, kun ei mulla ole mitään käsitystä niiden tasosta ja mitä mun pitäisi muka yhtäkkiä niille opettaa. Oon sitten näyttänyt kuvia Suomesta, ja ollaan jälleen juteltu paljon kaikesta mahdollisesta. On muuten melkoisen hankala yrittää selittää, että mitä lumi on! Vaikka näilläkin on täällä kyllä lunta vuorten huipuilla. Yksi kysyi, että tuleeko lumisateesta samanlainen ääni kuin vesisateesta. Sitten kysyttiin, että mitä sille lumelle sitten oikein tehdään ja yritin parhaani mukaan selittää, mitä ovat lumiaura ja lumikola. Voi olla, että meni selitykset ihan hukkaan! Ja tosiaankin kysyttiin, että onko lumiukkojen sisällä joku ihminen :D Ja sitten yksi kysyi, että mitä hyötyä niistä lumiukoista on... Ei näillä ole kauheasti aikaa tehdä juttuja vain huvin vuoksi. Kylmyydestä ollaan tietysti puhuttu, vaikea kuvitella mitä on pakkanen, jos asuu maassa, jossa on yli 25°C ympäri vuoden. Hassua on myös se, miten teini-ikäiset ihmiset ei tajua, että miksi meidän ihot on eriväriset. Ne ei ymmärrä, kun yritän selittää, että niiden iho ei muutu valkoiseksi vaikka ne tulisivatkin Suomeen. Ne ei pysty ymmärtämään, miten mun iho voi ruskettua/palaa, kun niiden ihonvärissä ei juuri tapahdu mitään muutoksia. Samoin hiuksia ihmetellään: mun tytöt yritti tehdä mulle yksi päivä pikkulettejä, eivätkä ne voineet ymmärtää, että miksi ne letit avautuivat itsestään. Afrikkalaisten hiuksiin jos tekee letit, niin sehän pysyy. Eikä hiuksia tarvi todellakaan pestä, ne oli ihan ihmeissään jo siitä, että mun hiukset oli aamun suihkun jäljiltä vähän kosteat ja sanoin, että olin pessyt ne. Rastat tehdään täällä niin, että hiuksia vähän pyöritellään ja saatetaan polttaa ne päät ja se on siinä. Meidän hiukset on uskomattoman sileät näille. Yksi mun oppilaista sanoikin osuvasti, että heidän hiukset on kuin "sponge"! :D Yhdelle toiselle vapaaehtoiselle olivat (vähän nuoremmat) oppilaat sanoneet koulussa, että meidän hiukset on niin sileät siksi, että meidän äidit laittaa niihin jotain kemikaaleja heti kun me ollaan synnytty.

Pidin muuten tietokonetunnin yhtenä päivänä noin kahdeksalle tytölle! Tunti kesti niin kauan kun läppärissä (siinä, minkä yksi edellinen vapaaehtoinen oli jättänyt) oli akkua. Kysyin aluksi, että mitä he tietävät tietokoneista ja vastaus oli, etteivät yhtään mitään. Se oli aika jännittävää, piti näyttää alusta alkaen, että mistä tietokone menee päälle ja miten se Windows toimii, ja että oikeasta yläkulmasta rastin kuvasta saa aina suljettua ohjelman jne. Meillä ei ollut nettiä, joten yritin vaan yleisesti näyttää kaikkea, miten tietokone toimii ja koska koneessa oli Word, näytin myös, miten voi kirjoittaa yksinkertaisia juttuja sillä. Kaikki sai kokeilla kirjoittaa oman nimensä ja muuta, kokeilla käyttää näppäimistöä. Sitten opeteltiin, että miten dokumentit tallennetaan ja mistä ne sitten löytyy. Toivottavasti siitä oli näille muutamalle tytölle edes jotain hyötyä!

Yksi poika haluaa aina puhua kaikesta ”hankalasta”, nosti esimerkiksi homokysymyksen uudestaan esiin. Hänen mielestään jos joku hänen ystävistään paljastuu homoksi, niin hän ei voisi enää olla ystäviä sen tyypin kanssa. Mun mielestä siinä ystävyydessä ei silloin tapahdu yhtään mitään erilaista, mutta tämän pojan mielestä koko kuva siitä ihmisestä muuttuu täysin. Hän oli ihan shokissa siitä, että miten mulla voi olla hyviä ystäviä, jotka on homoja. Tästä aiheesta päästiinkin uudestaan taas uskontoon ja muuhun. Tämä poika kertoi mulle tarinoita siitä, miten Jumala on puhunut hänelle ja mistä hän tietää, että Jumala on olemassa. Mä yritin vähän haastaa sitten hänen näkemyksiään, koska vaikka jokaisella on oikeus uskoa mihin haluaa, niin siinä vaiheessa kun hän sanoo, että hänen tehtävänsä on käännyttää minut ja kertoa Jumalan sanasta niin mulla on mielestäni oikeus myös herätellä vähän toisenlaisia ajatuksia. Täällä uskonnollisuus on jollain tavalla paljon aggressiivisempaa (mutta ei mitenkään huonolla tavalla), niin, että esimerkiksi tänä aamuna yksi paikallinen tyttö tuli mua vastaan kun olin ostamassa aamupalaa ja oli matkalla kirkkoon. Kysyi, olinko minäkin menossa ja kun vastasin kieltävästi, niin hän sanoi menevänsä sinne rukoilemaan minun puolestani, koska minä en käy kirkossa. Tai sitten tämä minun oppilas, joka oli sitä mieltä, että on hänen kohtalonsa olla juuri siinä tilanteessa ja käännyttää minut (hänen sanansa!), ja että on vain ajan kysymys, kun minäkin hyväksyn uskon. Harvemmin nyt Suomessa tulee kuitenkaan samanlaisia keskusteluja käytyä. Uskonto on tosi iso asia täällä. Kuulemma paavi on tulossa käymään Ugandassa oliko joskus heinäkuussa, ja kun edellinen paavi oli ollut Nairobissa (jos muistan oikein) niin siellä oli ollut pommeja sun muita, joten siihen aikaan en ainakaan aio olla Kampalassa!

Toi mun head teacher on muuten quite the character, niin kuin kerroin aikaisemminkin! Nyt se oli keksinyt, että meidän pitää yhdessä perustaa sellainen matkailubisnes. Hän sai kipinän ilmeisesti siitä, kun mä olen pyytänyt ”lomaa” (olemattomasta työstä), ja oli sitä mieltä, että siitä bisneksestä saa helposti ihan tosi paljon rahaa. Ainoa, mitä meidän pitää tehdä, on että minä Suomessa avaan nettisivun, jossa mainostan (suomeksi, koska suomalaiset haluavat lukea suomea) Ugandaa ja laitan sinne myös kaikkia reissukuvia, mitä olen ottanut reissujeni aikana. Sitten aloitetaan ihan pienestä, esimerkiksi viidestä ihmisestä (mun ystävistä ja sukulaisista ja opiskelukavereista). Sen nettisivun kautta ihmiset saa sitten halun matkustaa tänne, ja mä vaan ilmoitan herralle, että kuinka monta ihmistä on tulossa ja hän hakee ne lentokentältä ja järjestää majoituksen täällä Nansanassa jossain guesthousessa pariksi päiviksi ja sitten lähdetäänkin jo reissuun. Ja hän voi hoitaa kaikki reissujärjestelyt täällä. Sitten lasketaan minimikustannukset kaikelle tälle, ja pyydetään esimerkiksi 100 dollaria enemmän ja voilà – maailman helpoin tapa ansaita rahaa! Siinä mä olen herran kanssa samaa mieltä, että turismi tuo tälle maalle kyllä ihan varmasti eniten rahaa ja siinä on tulevaisuus, mutta ei se matkailubisnes ehkä kuitenkaan ihan noin helppoa ole… Mutta lupasin miettiä asiaa, kun en muuten saanut miestä lopettamaan puhumista :D

Huomenna sitten pitäisi olla sellainen suunnittelupäivä koulussa, eli meidän pitäisi tehdä lukujärjestys nyt alkavalle lukukaudelle. Mulla ei ole toiveet kauhean korkealla, mutta joka tapauksessa olen luvannut mennä sinne jo aamuksi ja hyvällä tuurilla saan sitten tietää, että minkälaisia juttuja mun halutaan opettavan ja minkälaisilla materiaaleilla. Fingers crossed! Täällä muuten opettajat tienaa kuussa 200 000 – 700 000 shillinkiä kuussa, riippuen siitä, keneltä kysyy. Tuo on siis noin 57 – 200 eur/kk. Ei ihan hirveitä summia ole nuo. Ja itse asiassa, monet täällä tekee töitä palkatta. Juttelin yhdenkin paikallisen tyypin kanssa, joka on 28 vuotta. Hänellä on kaksikin tutkintoa yliopistosta, toinen oli joku tietokonejuttu ja toinen joku insinöörihommeli, jos oikein muistan. Hän on tehnyt töitä nyt samalla taholle jo 4 vuotta ilman palkkaa, koska hän odottaa sitä, että on näyttänyt olevansa hyvä tyyppi. Sitten kun siellä firmassa aukeaa joku paikka, niin pomot tuntee hänet ja voi ottaa ihan oikeasti palkkalistoille. Sitä ei tiedä, koska tuo voisi tapahtua, mutta ei hän oikein voi vaihtaa työpaikkaansakaan, koska silloin joutuisi aloittamaan saman rumban ihan alusta. Ja mikään ammatinvaihto myöhemmin elämässä ei todellakaan ole mahdollista! Ugandassa alkaa olla nyt entistä enemmän ihmisiä, jotka on suorittaneet kandin yliopistossa, mutta työpaikkoja ei juurikaan kyllä ole. Kuvitelkaa, että joku tekisi Suomessa töitä vuosia ilman palkkaa siinä toivossa, että jossain vaiheessa pääsee palkkalistoille? Ihan käsittämätöntä. Yhden vapaaehtoisen koulussa valettiin lattioita luokkiin tällä viikolla (yhden toisen vapaaehtoisen firma sponssasi tarvikkeet sinne), ja siellä oli töissä tyyppi, joka ansaitsee 200 shillinkiä päivässä. Tämä on 6 senttiä euroissa. Onhan täällä halpaa, mutta ei kuitenkaan ihan noin halpaa – kyllä esimerkiksi vihannekset yleensä maksavat 200 shillinkiä/kpl. 1,5l vesipullo maksaa yleensä 1500, vessapaperirulla 500, paahtoleipäpaketti 1000-2000. Meillä on asiat kuitenkin melko hyvin.

Eka viikko ohi

Torstai 9.5.2013

Mun ei pitänyt tänään bloggailla mitään, mutta mulla on ollut niin käsittämätön päivä, että pakko kirjoittaa ylös, mitä oikein tapahtui… Only in Africa! Aamusella kun heräilin niin menin kyselemään toimiston puolelta, että tapahtuuko mitään. Mulle pidettiin sitten UPA-orientaatio, joka kesti kyllä kauemmin kuin sen puoli tuntia, mitä muut olivat sanoneet. Ja se oli kyllä hyödyllinen info, koska mä en tiennyt aikaisemmin, miten ne oikeasti toimii. Se, mikä ei ehkä ollut niin hyödyllistä just mulle, oli puhe kulttuurishokista ja sen eri vaiheista – ehkä olen sellaisen jo pari kertaa kokenut. Mutta tietysti hyvähän siitä on puhua, täältä meinaan kuulemma lähtee välillä vapaaehtoisia kesken kaiken pois. Ja hassua on se, miten paljon UPAn väki täällä korostaa sitä, että ei saa olla mitään odotuksia tai kuvitelmia. Se on tietysti totta, että jos odotukset ei kohtaa realiteetteja, niin silloinhan se kulttuurishokki juuri tulee.

Ne yritti sitten siinä samalla ilmeisesti toimistolta soitella sinne mun kouluun, että päästäisiinkö sinne jo tänään ja orientaatiohetken jälkeen me lähdettiinkin toimiston Clairen kanssa sinne päin. Mentiin matatulla, mutta se on kyllä niin lähellä, että voin kävellä sinne tuota isoa tietä pitkin. Isolta tieltä on varmaan joku 500 m sitten sinne koululle. Katsotaan huomenna, kauanko menee! Koulu on hyvin alkeellinen, kuten kuvitella saattaa. En vielä ottanut siitä muuten kuvia, kuin pari, jotka se rehtori (tai head teacher) halusi ottaa musta siellä koulussa ”on my first day”. Mutta koulussa on noin 200 oppilasta, kuulemma ikähaarukka on 12-20-v.  Secondary school täällä kestää 6 vuotta, joista neljän ekan jälkeen on valtakunnalliset kokeet U.C.E (Uganda Certificate of Education), ja sen jälkeen parhaat (tai ne, joilla on varaa) jatkaa vielä kaksi vuotta ja sen jälkeen on vielä toiset (advanced) kokeet. Koulussa oli yksi luokkahuone jokaiselle luokka-asteelle. Ekan vuoden oppilaita oli eniten, muistaakseni 64. Ja siitä sitten väheni mitä ylemmälle luokka-asteelle mentiin – en muista muita lukuja tarkemmin. Luokkahuoneet oli kaikki samankokoisia, ja pulpetteja ei kyllä todellakaan ollut 64 oppilaalle. Mielenkiinnolla odotan, miten kaikki sinne mahtuu. Luokassa oli siis pulpetteja jonkun verran ja yksi liitutaulu siellä edessä. Koulurakennuksen takana oli sellainen hökkeli, missä valmistetaan ruoka kaikille (poshoa, eli maissipuuroa, ja papuja). Mutta kuulemma kaikki ei syö, en vielä ainakaan ymmärtänyt, että mikä siihen sitten vaikuttaa. Koulun takana oli myös kaksi taloa, joista toisessa asuu oppilaita ja toisessa opettajia kouluvuoden aikana. Ilmeisesti itse head teacher asuu myös siinä.

Perjantai 10.5.2013

Jatkuu seuraavana päivänä, eilen piti sitten mennä kokkailemaan muiden kanssa, joten kirjoittelu jäi kesken. Eilen siis koulussa mulle näytettiin paikkoja, joita ei tosin ollut mitenkään kovinkaan paljon, koska koulu on aika pieni. Sen jälkeen tämä head teacher vaan puhui ja puhui ja puhui… Ihan kivaa, mutta tällä kyseisellä herralla on tosi voimakas aksentti. Kaikilla täällä on, mutta tällä on jotenkin erityisen voimakas, ja sen puheesta on välillä tosi vaikea saada selvää. Siinä sitten vaan myötäilee ja nyökkäilee ja hymyilee ja yrittää edes ymmärtää sen verran, että tajuaa, milloin se kysyy multa jotain… :D Mutta täytyy kyllä sanoa myös se, että mun aksentti on monelle ihan liian kanadalainen/amerikkalainen, ja mä huomaan, että monen paikallisen on vaikea ymmärtää mun puhetta välillä. Mutta joka tapauksessa, lähdettiin sitten koulusta pois ja tää head teacher Jimmy lähti saattamaan mua. Se halusi samalla näyttää mulle vähän paikkoja (”we move around a little bit”) ja tää little bit oli sitten sellanen varmaan melkein parin tunnin kävelylenkki jossain tuolla mäillä ja metsissä. Ja voi että oli kuuma! Mutta kyllä se me sitten lopulta taas jostain putkahdettiin tuolle isolle tielle ja pääsin kotiin. Meinasi kyllä usko jo loppua :D

Tänään menin sitten uudestaan aamulla kouluun (ei sinne kävellyt kuin vartin verran! Mä tosin kävelin huomattavasti reippaammin kuin noi paikalliset, vähän haastavaa yrittää ohitella niitä siinä tienlaidassa… Ja ne varmaan katsoo, että onpa tolla muzungulla kiire.). Odotukset ei olleet kauhean korkealla, koska tosiaan eilen en tehnyt mitään, ja ei siellä oikein edes ole nyt mitään tekemistä, koska oppilaat on lomalla. Mutta menin aamulla (”don’t come too early, come at nine”, hän sanoi eilen ja mä ajattelin mielessäni, että toi on kyllä ihan tarpeeksi aikaisin! Koulutunnit alkaa tosin normaalisti klo 7.20… Täällä tosiaan eletään auringon mukaan!) sinne ja tämä head teacher piti sitten matikan jotain ekstratuntia niille tyypeille, jotka oli koulussa kertaamassa kokeisiin. Oppilaita taisi olla joku 7-8, osa tuli ja meni. Istuskelin siellä takanurkassa ja katselin opetusta. Jimmyn mukaan oppilaat eivät ole ”focused” ja sen takia hänen täytyy koko ajan mennä edes takas opetuksessa, että he varmasti tajuavat. Paljon kertausta! Ja sen takia hän myös koko ajan eksyy aiheesta. Hänen mukaansa oppilaat eivät pysy keskittyneinä, jos hän ei aina välillä ala puhua jostain ihan muusta ja sitten ”get their attention back”. Mun mielestä oli kyllä vähän sekavaa. Kun puhuttiin esimerkiksi pallosta (ja sen tilavuudesta), alettiinkin yhtäkkiä puhua maapallosta ja pallonpuoliskoista ja onko Uganda ja Suomi eteläisellä vai pohjoisella pallonpuoliskolla. Ne kävi yhdessä sellaista kirjaa läpi, missä oli aikaisempien vuosien tehtäviä niistä valtakunnallisista kokeista. Kaikilla ei kuitenkaan kai edes ollut sitä kirjaa, ei opellakaan ja se saattoi aina välillä jo pyytää oppilaita lukemaan seuraavan kysymyksen, ja keskeytti sen lukemisen ja sitten ”Tell me…” ja taas eksyttiin aiheesta. Ihan hauskaa siellä oli, mutta mä ainakin olin välillä ihan sekaisin siitä, mistä puhutaan. Osan tehtävistäkin ne mun mielestä ratkaisi jotenkin tosi monimutkaisesti. Kärjistäen tehtävänannossa kerrottiin esimerkiksi, että x=3, y=4, x+y=7, ja tiedetään että z=x+3. Ja sitten z:n ratkaisemiseen käytettiin 15 min ja piirrettiin kaikennäköisiä kaavioita sun muita ja tehtiin monimutkainen lauseke, josta sitten saatiin, että z=6. Mä mietin mielessäni, että mitä hittoa, vastaushan on kerrottu jo tehtävänannossa. Tai sitten ratkaistiin jotain kolmion kulmia ja sivun pituuksia piirtelemällä niitä oikeassa mittakaavassa sellaselle graph paperille. Mutta omista matikan tunneista on jo aika kauan, joten ei auta paljon arvostellakaan. Odotan innolla, että pääsen katsomaan jotain enkun tuntia! Sanoin, että haluaisin tosi mielelläni mennä katsomaan muiden opettajien tunteja, ja se kuulemma sopii. Mulle ne aikoo siis heittää jotain enkun tunteja, ja sitten ne haluaa, että opetan ranskaa. Siis alkeita. En kyllä toisaalta tajua, että miksi, koska ei se opetus jatku tämän 4 kuukauden jälkeen kuitenkaan. Mutta toisaalta yleissivistystä? Tää head teacher Jimmy on sitä mieltä, että jos oppilailta kysyy, että mitä varten he opiskelee, niin he vastaa että päästäkseen kokeista läpi, ja heille pitää opettaa, että ”we are students until we die”. Hän aikoo kuulemma itse tulla sitten mun ranskan tunneille myös istumaan oppilaana, jotta hän voi näyttää oppilaille mallia, että hänkin on edelleen opiskelija, eikä oppiminen lopu koskaan. Siitä tulee mielenkiintoista. Ja enkkua kuulemma tulis olemaan 1. ja 2. luokkalaisille, eli nimenomaan juurikin niille suurimmille ryhmille. 64 oppilasta pienessä luokassa, joista kaikilla ei ole välineitä, ja jossa ne istuu kolme kahden hengen pulpetissa… Huh! Mutta tätähän mä nimenomaan halusin. Odotan kyllä innolla, että koulu oikeasti alkaa.

En oikein tiedä vielä, mitä mieltä olen tuosta Jimmystä. Se on quite the character, vähän sellanen lipevä tyyppi, ja puhuu niin kuin se tietäisi kaikesta kaiken. Ja sitten tänään se sanoi, kuinka se on tosi ”experienced” teacher, ja sen tietää siitä, että se ei käytä kirjoja vaan se tunneilla aina keksii, mitä tehdään. :D Mutta sitten samalla kaikille kerrotaan, että mä olen ”a teacher by profession” ja ”a qualified teacher of linguistics”. Eli se, että mulla on alan koulutusta, tuntuu olevan aika iso juttu. Tämä Jimmy myös eilen mun ekana päivänä hyvin selkeästi kertoi, kuinka heillä on ollut aiemmin kolme vapaaehtoista, joista yksi jätti sinne laptopinsa, toinen jätti nettitikkunsa ja kolmas jätti 2 laptopia. Lue siitä sitten rivien välistä, että mietipä, mitä sinä voisit jättää. Mutta tämä on ilmeisesti tosi yleistä. Samalla sama tyyppi kuitenkin sanoi, että mun täytyy odottaa niin kauan kunnes kaikki oppilaat on tullut takaisin kouluun ennen kun mä annan niille noita jalkapalloja ja muita, että ne näkee, että mä oon tuonut niille jotain. Se oli musta vähän hassua, ei mulle ole niin väliä, että kuka ne on tuonut, kunhan ne pääsee nyt pelaamaan välitunnilla. Välitunteja ei tuossa koulussa muuten juuri ollut, mä en ihmettele yhtään, jos oppilaat ei pysty keskittymään. 7.20 alkaen on 4x40min oppitunteja ilman taukoja, ja sen jälkeen on puolen tunnin tauko. Sitten taas 4x40min oppitunteja ja puolen tunnin lounas. Lounaan jälkeen vielä 4x40min oppitunteja niin, että koulu päättyi joskus klo 16 jälkeen. En mäkään jaksaisi opiskella tollasella tahdilla!

Taas mä vähän eksyin aiheesta, mutta sen matikan tunnin jälkeen sain sitten aamupalaa koulussa ja sen jälkeen sain mennä niiden muutamien oppilaiden kanssa juttelemaan. Ne oli siis 4. luokkalaisia valmistautumassa päättökokeisiinsa, ikähaarukka taisi olla 16-19 kun kyselin. Juteltiin varmaan pari tuntia niiden kanssa, ne kyseli kaikkea Suomesta ja Euroopasta ja itse asiassa kaikesta maan ja taivaan välillä. Koska ne on tossa iässä niin juteltiin paljon tyttö- ja poikaystävistä ja mikä on sopivaa ja mikä ei. Ja tokihan puhuttiin sitten uskonnosta, ugandalaiset kun on tosi uskonnollisia. Suurin osa täällä on kristittyjä, olisko ollut jopa 80%. Katolisia on eniten ja sitten anglikaaneja. Ja toki yksi niistä kysyi myös, että onko meillä Suomessa homoja. Homoushan on Ugandassa kielletty, ja on yritetty myös säätää laki, jonka mukaan siitä saisi kuolemantuomion. Sitä ei kuitenkaan vielä ole hyväksytty, mutta asia on kovasti pinnalla. Yritä siinä sitten selittää nuorisolle, että mun mielestä asiassa ei ole mitään outoa, ja kukin saa olla kenen kanssa haluaa ja jos mies haluaa mennä naimisiin miehen kanssa niin menköön, mitäs se minulta on pois. Ja että itse asiassa Euroopassahan ollaan monessa maassa juuri muuttamassa avioliittolakeja tasa-arvoisemmiksi. Sitten kysyttiin, että olenko minä itse homoseksuaali ja vedottiin Raamattuun, jonka mukaan Jumala loi miehen ja naisen jne. Ja kysyttiin, että mitä jos kaikki maailmassa olisi homoja, koska silloinhan kukaan ei saisi lapsia ja ihmiset ei enää lisääntyisi. Musta tuntuu, että asiasta tullaan keskustelemaan vielä moneen otteeseen! Mutta kiva mennä tollaiseen kouluun, missä oppilaat on vanhempia, koska niiden kanssa voi sitten oikeasti jutella. Tosi fiksuja tyyppejä vaikuttivat olevan! Yksi tosin kysyi multa, että osaanko mä pestä mun vaatteet täällä, koska eikös meillä ole koneet sitä varten :D Sanoin, että kai se on opeteltava! Ja sitten ne oli ihan shokissa, kun kerroin, että meillä on myös kone tiskien pesemistä varten. Toisaalta, kun oppilaiden kanssa juttelee niin pitää koko ajan vähän miettiä, että mitä sanoo ja miten, koska meidän maailmankuvat on niin kaukana toisistaan. Mutta avartavaa, odotan innolla jo seuraavia keskusteluja!

Lauantai 11.5.2013

Taas jäi eiliseltä kesken jutut! Mulla on vähän liikaa asiaa näköjään. Mutta sitä haluaa itselleenkin jotenkin dokumentoida näitä ekan viikon fiiliksiä ja sinne kotia päin olisi vielä paljon enemmän kerrottavaa. Mutta ei tätä voi vaan kuvailla, mä en tiedä voisiko tää maailma olla enää kauempana mun arjesta Suomessa. Eilen oli illalla taas sellanen fiilis, että olenko mä oikeasti muka täällä :D Käveltiin pimeässä tuota isoa tietä pitkin (kun ei ole mitään muuta, missä kävellä!) ja kävin pelaamassa biljardia Abassin kanssa (joka on yksi noista paikallisista vapaaehtoisista). Epätodellinen olo, kun kävelee käsi kädessä (normaalia! Ugandalaiset on tosi touchy feely –tyyppejä. Ja itse asiassa parempi kävellä käsi kädessä, koska ei oikein edes näe, että mihin on menossa. Mä en ymmärrä, että miten nää paikalliset voi nähdä pimeässä eteensä. + Kaikki on niin mustia, että heti kun tulee pimeä, niin ei niitä edes näe! :D) tollasen maantien laitaa ja joka puolella on järjettömästi ihmisiä ja autoja ja kuorma-autoja ja boda bodia (moottoripyöriä) suhailee ohi joka puolelta.

No joo, mutta mulla taitaa olla kaksikin juttua jo kesken, torstai-illan suspense (eli tää only in Africa, minkä lupailin) ja sitten eiliseltä. Eilen tosiaan sen koulupäivän jälkeen tää head teacher oli taas sitä mieltä, että ”we move around”, koska sitten kun koulu alkaa, niin meillä on kaikilla liian kiire nähdä lähistöltä mitään juttuja. Tosi kivaa, että se haluaa näyttää mulle paikkoja, mutta mulla on tosi vaivaantunut olo, koska mua viedään ”näytille” moneen paikkaan. Eilen esimerkiksi käytiin yhdessä orpokodissa, joka on siinä koulun lähellä, koska siellä asuu pari meidän oppilasta. Sen jälkeen lähdettiin matatulla vielä eteenpäin ja taas käveltiin metsään päin vaikka kuinka kauan, kunnes päästiin sellasen aika hienoon taloon, jossa asuu kuulemma jotain ystäviä. Siellä sitten tarjottiin ruokaa ja juomaa, ja kaikki tytöt kun ne tulee sanomaan moi tai tarjoamaan jotain polvistuu miesten eteen, ja tokihan myös mun eteen. Yritin sitten vaan sanoa itselleni, että kuuluu kulttuuriin ja mä näen, miten ihmiset täällä oikeasti asuu, mutta onhan se nyt toki vaivaannuttavaa. Ja sitten kun ne puhuu aika paljon lugandaa aina keskenään niin minä sitten istuskelen hiljaa ja ihmettelen. Muutenkin mua ärsyttää vähän ton Jimmyn tapa puhua, kun se puhuu koko ajan, että kuinka he on paras projekti, koska muut eivät näe yhtä paljon vaivaa näyttääkseen vapaaehtoisille ”the real Uganda” ja kuinka he on parhaita niin monessa muussakin asiassa. Ja heillä on kuulemma omakin vapaaehtoisprojekti jonkun muun järjestön kanssa (tai jotain), joten mä voin kertoa mun kavereille, että jos ne haluaa tulla niin hän kyllä järjestää töitä ihan missä vaan (ei tarvitse olla koulu) ja järjestää hostfamilyn ja kaikkea muuta. Mä en varmaan vaan osaa arvostaa tuota tarpeeksi, ja oon liian ennakkoluuloinen ja oikeesti toi onkin tosi hyvä tyyppi. Time will tell.

Mutta nyt siis siihen torstai-iltaan, minä ja yksi saksalainen tyttö lähdettiin kävelemään talolta tuonne pusikkoon päin parin paikallisen tyypin kanssa, vaan jonnekin mäelle. Mutta näiden lähellä oli taas jossain aika paljon kauempana, ja käveltiin varmaan yli tunti ja kiivettiin tuota mäkeä/vuorta ylös. Siellä piti siis olla tämän alueen heimon (eli Bugandan) kuninkaiden hautoja. Päästiin sinne aika pitkän kävelyn jälkeen ja minä ja tämä Magdalena oltiin jo aika ihmeissämme siitä, että mihin sitä on taas tullut lähdettyä. Päästiin sitten lopulta perille, ja oli jo ihan helkutin kuuma. Meitä ei päästetty kovin pitkälle, koska meillä olisi pitänyt olla päällä sellaiset perinteiset asut, jotka on tehty jonkun tietyn puun kaarnasta tehdystä kankaasta. Jonkun piti sitten tuoda meille sellaiset, mutta niitä ei koskaan saapunut. Sen sijaan kun istuskeltiin siinä odottelemassa, paikalle pölähtää seurue, jolla on sellaiset asut päällä ja ne huutaa ja mesoaa lugandaksi. Varsinkin yksi nainen niistä, se on tosi pelottava kun se huutaa ja mekastaa ja näyttää ihan siltä kuin se olisi tosi kännissä. Meille sitten selitetään, että tämä nainen on ”possessed” eli jumala puhuu hänelle (mutta siis joku afrikkalainen jumala), ja he on tulleet sinne paikan päälle viettääkseen yön siellä ja rukoillakseen tätä jumalaa. Tai en mä kyllä tiedä oliko niitä jumalia monta. Se nainen puhuu meillekin vähän, ja meillä olisi pitänyt kuulemma olla rahaa mukana (tai edes jotain, mitä oltaisiin voitu uhrata niille jumalille). Se oli tosi intimidating, ja muakin se vaan tuijotti silmiin vaikka kuinka kauan, enkä mä uskaltanut muuta kuin tuijottaa takaisin. Lopulta se sitten päätti, että me ollaan ihan ok, ja meiltä kysyttiin, että haluttaisiinko osallistua johonkin sellaiseen rukoilemisrituaaliin, mutta ei uskallettu. Meidän oppaina olleet paikalliset pojat kyllä menivät siihen mukaan. Mä olin liian peloissani ottaakseni kovin montaa valokuvaa, mutta pari mulla on, jotka yritän laittaa Facebookiin. Siinä ne sitten suoritti jonkunnäköistä rituaalia ja kuulemma jumala oli ilmestynyt sille naiselle unessa ja kertonut viestin, ja sen piti nyt tulla tonne rukoilemaan ja kertomaan se viesti muille. Viesti oli se, että sen sinne haudatun kuninkaan hauta (eli sellainen iso talo) piti kunnostaa. Niiden rituaali kesti aika kauan, ja sitten sen jälkeen ne istahti takaisin nurmikolle polttelemaan jotain. Jotain se oli varmaan ottanut aiemminkin, niin sekaisin se nainen vaikutti olevan. Mutta sitten uskallettiin Magdalenan kanssa ehdottaa, että lähdettäisiin pois ja käveltiin sitten eri reittiä takaisin ja eiköhän siinä taas mennyt melko kauan aikaa. Mutta viimein päästiin takaisin kotiin ja yhtä kokemusta rikkaampina! Kuten sanoin, only in Africa!

Nämä mun tarinat näyttää vaan jatkuvan ja jatkuvan, täytyy kai taas lopetella! Nyt viikonloppuna melkein kaikki muut vapaaehtoiset on lähteneet jonnekin reissuun, joten guesthouse on aika tyhjä. Mä en voinut, kun olin eilen luvannut mennä sinne kouluun. Tänään ei ole ollut mikään maailman paras päivä, jotenkin just tänään I’m feeling the heat eikä oikein huvita tehdä mitään. Kuuma on! On ollut myös vähän huono olo, ja sanotaanko nyt vaikka näin, että Imodiumille tuli ekan kerran käyttöä tällä reissulla! Mutta nyt on jo parempi olo, ja lähdetään kohta varmaan parin tyypin kanssa Kampalan puolelle. Siellä on sellainen paikka kuin Pop Up Café, joka on UPAn entisiä projekteja myös, sellanen kahvila, joka tarjoaa työtä for disabled youth. Siellä on joku party tänään, ja livemusiikkia ja muuta. Ja sieltä saa kuulemma ruokaakin! Cheeseburgereita. Eipähän tarvitse tänään syödä illalla enää matookea (eli sitä ruokabanaania) tai poshoa (eli sitä maissipuuroa) ja papuja. Tosin mä söin niitä kyllä jo lounaaksi tänään… :D Ruoka on hyvää, mutta sitä samaa pitää kuitenkin syödä vielä 4 kk. Ja sitten kun itse kokkaillaan täällä omat ruokamme, niin sekin on aika rajoitettua: yleensä syödään riisiä ja vihanneksia tai pastaa ja vihanneksia… Ruokamahdollisuudet ei ole mitenkään rajattomat täällä! Mutta ainakin se on lähiruokaa! Mutta nyt taas palaan asiaan seuraavien seikkailujen myötä, ja kun taas muistan, että mitä kaikkea muuta olisin halunnut kertoa!