Voihan juhannus!

Ollut aika tapahtumarikas viikko! Viime viikon lauantaina suuntasimme katsomaan jalkapallon MM-karsintoja Uganda-Angola. Iso porukka oli mennyt jo edellisenä lauantaina katsomaan Ugandan voittavan Liberian, mutta en silloin päässyt koska olin edelleen kipeä ja luovutin lippuni sitä tarvitsevalle. Lippu maksoi 12 000 UGX (eli vähän alle 4 euroa), mutta ei kaikilla silti ole tuota ylimääräistä laittaa lippuihin, joten yksi paikallinen lähti peliin mun sijasta. Pienempi porukka oli sitten viime viikonloppuna lähdössä sinne peliin, joten päätin nyt lähteä myös mukaan! Onneksi lähdin, koska kyllä se tunnelma stadionilla oli vaan koettava! Vuvuzelat ja pillit ja kaikki mahdolliset äänilaitteet soi niin että korvissa soi ja kun Uganda teki maalin, kaikki huutaa ja kiljuu ja halaa toisiaan ja meitä ja kaikki haluaa tanssia meidän kanssa ja ”thanks for supporting us”. Oltiin tosifaneja kyllä, mulla on nyt Ugandan pelipaita ja meillä oli naamatkin maalattu Ugandan värein. (Välihuomautuksena: ei täällä tosiaankaan mitään kasvovärejä ole, vaan kun maalit vedettiin poskeen niin kirveli niin paljon ja haisi niin pahalta, että taisi olla jotain talomaalia. Eipä ole allerginen reaktio vieläkään kokonaan laskenut poskista :D Mutta kukaan muu kuin minä en saanut mitään reaktiota maalista onneksi.)

Vähän huoletti ennen peliä, koska stadionille kuulemma mahtuu 44 000 ihmistä, mutta ”this is Uganda” eli kyllä sinne mahtuu 50 000. Lisäksi edellisenä iltana oli uutisissa sanottu, että hallitus on huolissaan siitä, että kestääkö se stadion niin paljoa ihmisiä. Ja vielä tämän lisäksi, koska Uganda oli voittanut edellisellä viikolla, oli odotettavissa, että enemmän ihmisiä tulee paikalle tällä kertaa. Ja niinhän siinä kävikin, että kaikki ei todellakaan mahtuneet istumaan ja oli melkoinen tungos ja väenpaljous stadionin sisällä. Pelin edetessä Uganda oli tappiolla 0-1, ja sitten alkoi huolettaa, että mitä tapahtuu jos Uganda häviää. Sitten onni kääntyi ja Uganda teki 2 maalia, ja sen jälkeen alkoi huolettaa, että millaiset juhlat syntyy jos Uganda voittaa. Päästiin kuitenkin pelin loputtua aika nopeasti stadionin sisältä ulos ja sitten odoteltiin rauhassa väentungoksen hälvenemistä ja päästiin lopulta helposti porttien sisältä ulos. Kotiin ei sitten päästykään enää yhtä helposti, koska liikenneruuhka oli melkoinen, mutta otettiin muutama olut voiton kunniaksi Kampalassa ensin ja huomattiin jatkavamme juhlia aamuun asti kuten kunnon ugandalaiset.

Maanantaina olikin sitten aika toisten seikkailujen, koska lähdin töiden jälkeen (gotta love those 7.20 classes…) käymään yhden toisen vapaaehtoisen kanssa Luwerossa, joka on kaupunki/kylä 65 km Kampalasta. Vaikka matkaa on vain 65 km, parhaassa tapauksessa sinne selviää kahdessa tunnissa, paluumatkalla meillä taisi mennä lähes kolme. Tämän tytön projekti oli Luwerossa, joten hän näytti ensin mulle ”kaupunkia” aamupäivästä ja sen jälkeen lähdettiin ihan oikeasti kyliin käymään. Tämän tytön isäntäperheen sisko oli saanut uuden työn opettajana/muiden opettajien ohjaajana (yritetään siis kitkeä lasten ruumiillinen kurittaminen) yhdestä koulusta deep in the villages. Tämä kylä Katagwe oli kyllä todellakin niin keskellä ei mitään kuin vaan voi olla. Isolta tieltä otettiin ensin matatu (tunnin verran) hiekkatietä paikkaan x, joka oli vähän suurempi kylä. Sieltä sitten pyydettiin bodabodaa (eli mopotaksia) viemään meidät tähän toiseen kylään. Totta kai meidän sinne lähtiessä alkoi sataa, eikä tämä sade sitten mennytkään nopeasti ohi niin kuin yleensä käy (ja nyt pitäisi muuten olla kuiva kausi!), joten eipä siinä muuta kuin bodabodan kyydissä sateessa ilman mitään pitkiä vaatteita pieniä polkuja pitkin varmaan joku toinen tunti. Koska satoi, niin ei me oikeastaan edes ajettu missään poluilla vaan puroissa ja joissa, koska vettä oli niin paljon. Meidän kuski oli kuitenkin tosi hyvä, eikä mopo meinannut kaatua lammikkoon kuin yhden kerran. Matka taittui kyllä sellaista reittiä pitkin, että mä en olisi huomannut siellä minkään polun edes kulkevan, mutta niin vaan mopo kiitää puskien välissä. Aina välillä mentiin ”talojen” eli bandojen eli savimajojen ohi ja kaikki ihmiset tuijottaa kahta hullua valkoista, jotka menevät sateessa mopon kyydissä…

Näissä kylissä ei kukaan valkoinen ole koskaan käynyt, joten sekä lapset että aikuiset vaan tuijottivat silmät pyöreinä. Olivat niin pöllämystyneitä, että eivät tajunneet edes huudella muzungua perään. Kun pysähdyttiin, kaikki lapset juoksivat katsomaan meitä kuin jotain sirkuseläimiä, mutta jos otti yhdenkin askeleen heidän suuntaansa, kavahtivat kaikki taaksepäin peloissaan. Käytiin myös siellä koulussa, ja koulussa ei ole edes luokkahuoneita vaan luokkana toimii katos, jonka kattona on jotain heiniä ja sen alla uudet Pelastakaa Lapsien lahjoittamat penkit. Oli kyllä aivan mahtavaa päästä näkemään jotain tuollaista, jälleen yksi näitä only in Africa -hetkiä. Olisi ollut myös kiva jäädä sinne pariksi päiväksi ja kokea se ihan oikea Afrikka.

Juhannus oli sitten täälläkin järven puutteesta huolimatta. Onneksi juhannusaatto sattui samaan yhden vapaaehtoisen läksiäisbileiden kanssa, joten pidettiin perjantaina grillibileet. Lämpöä ja grillausta riitti ja sauna täällä mun huoneessa onkin joka päivä eli ainoa mikä puuttui oli järvi. Plus tietysti se keskiyön aurinko, täällä kun se vaan laskee joka päivä samaan aikaan eli seiskan pintaan.
 

Eilen lauantaina lähdin juhlista aamun toivuttuani käymään töissä vaikka mulla ei yleensä olekaan lauantaisin töitä. Eilisen koulupäivän (puolikas päivä lauantaisin) jälkeen oppilaat olivat meinaan järjestäneet talent show’n! Oli kyllä sellainen talent show, että en voisi sellaista kuvitella näkeväni missään koulussa Suomessa. Talent show’hun sisältyi muutamia kilpailuja: oli viesti, missä piti kuljettaa vettä posket pullollaan juosten paikkaan x, jossa vesi piti saada pulloon ilman että saa käsillä koskea pulloon. Sitten oli viesti, jossa piti kuljettaa kananmunaa lusikassa, joka oli suussa. Sen lisäksi oli vielä syömiskilpailu, jossa piti syödä ilmeisesti yksi sämpylä, yksi donitsi ja muutama chapati ja juoda pullollinen cokista mahdollisimman nopeasti. Kilpailujen lisäksi esityksiin kuului aika monta esitystä, joita kutsuttiin nimellä ”miming”. Käytännössä tämä ei siis kyllä ollut mimiikkaa nähnytkään, vaan esiintyjällä on feikkimikki, johon huulisynkkaa jonkun laulun tahtiin, ja (tietysti) tanssii. Tämä on tosi yleistä täällä kyllä muutenkin. Afrikkalainen karaoke :D Mutta se, mistä mä olin tosi yllättynyt, että moniin esityksiin kuului se, että haettiin joku (vastakkaista sukupuolta oleva) tanssimaan mukana ja sitten tanssittiin melko läheisissä tunnelmissa. Eipä olisi ehkä suomalaisissa kouluissa nähty ihan samaa :D Mutta yleisö villiintyi! Ja aina jos tykkäsi esityksestä, oppilaat kävivät viemässä esityksen aikana kolikoita tai tikkareita esiintyjien taskuun näyttääkseen, että arvostivat. Mulle tuli kyllä ihan joku muu tanssi siitä mieleen :D Huulisynkkauksen lisäksi oli myös paljon ihan tanssiesityksiä, ja herranjestas että afrikkalaiset nuoret osaa tanssia! Mä en ole koskaan nähnyt kenenkään heiluttavan takapuolta tai lanteita samalla tavalla. Yritä siinä sitten selittää, että ei, mulla ei ole afrikkalaisia lanteita eikä mun valkoiset lanteet pysty samaan! Lisää only in Africa -hetkiä.

Itse töiden osalta koulussa on myös tapahtunut tällä viikolla juttuja, mun ja oppilaiden honeymoon period on selvästi ohi, koska nyt ovat ranskan tunneilla lopettaneet läksyjen teon. Mulla oli tiukat paikat, koska puhuttiin myös rehtorin ja opettajien kanssa oppilaiden hakkaamisesta ja mulla oli nyt sitten paineita näyttää, että muutkin tavat rankaista oppilaita toimivat. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja yhtäkään oppilasta mun ei tarvinut kurittaa, ja toivon, että sama jatkuu vielä ensi jatkossakin. Tarvitsen meinaan kaikki mahdolliset argumentit, että voin edes vähän herätellä opettajia tajuamaan, että ruumiilliselle kuritukselle on vaihtoehtoja. Mutta tästä tapauksesta lisää, kunhan kerkiän taas kirjoittamaan! Ensi viikolla pidän kuin pidänkin sitten ranskan ryhmille välikokeet, koska kuten sanottua oppilaat eivät tehneet hommiaan, niin haluan nähdä, miten opetus on sujunut. Tokihan meidän ikivanha kopiokone on taas rikki, joten mitään kokeita en voi kopioida, vaan kaikki pitää kirjoittaa taululle itse. Konseptipaperia saan edes officesta mukaan… Asettaa vähän haasteita kokeen laatimiselle, mutta kyllä tästäkin vielä hyvä tulee! Mutta lisää koulujuttuja tulossa, täytyy taas jättää jotain seuraavillekin päiville!

Koulutohinaa

perjantai 14.6.2013

Nyt tulee taas mietintöjä koulumaailmasta Ugandassa. Syynä on se, että olin uudestaan flunssassa, joten en ole viimeiseen kahteen viikkoon tehnyt mitään muuta kuin ollut töissä tai kotona potemassa. Mitään muuta kerrottavaa ei siis ole… Aivan käsittämätöntä, että ekoista viidestä viikosta olin kaksi sairaana. Ne ei koulussakaan voinut uskoa silmiään, kun olin entisestä selvittyäni heti uuden taudin kourissa. Mutta syytän kahta asiaa: pölyä/hiekkaa, mitä täällä on ilmassa aivan järjettömästi sekä stressitöntä elämää (stressihän ne sairaudet Suomessa aina pitää loitolla!).

Koulua on käyty nyt vähän aikaa. Käytännössä kunnon tunteja on ollut siis kaksi viikkoa. Officen seinälle oli ilmestynyt lappu, jossa on aikatauluja tälle lukukaudelle ja sen mukaan ensi viikolla pitäisi olla mid-term examit. Mulla on ollut kahden enkun ryhmän kanssa kokonaista kaksi oppituntia ja nyt mun pitäisi pitää niille jotkut välikokeet? Öö ehkä ei. En nähnyt meidän head teacheriä tänään koulussa, joten en voinut tiedustella asiasta. En kyllä ajatellut mitään kokeita tässä alkaa pitää enkä aio mitään kokeita ensi viikoksi valmistella. Paljon enemmän oppilaat hyötyvät siitä, että pidetään oppitunteja eikä mitään hyödyttömiä välikokeita. En ole siis tainnut muistaa kertoa, että vihdoin kaksi viikkoa sitten tehtiin uusi lukujärjestys. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että mun tunnit työnnettiin tyhjiin kohtiin, eli oppilaille tuli lisää opetusta. Toisaalta ihan hyvä, koska vapaaehtoisen tarkoitus ei ole viedä kenenkään palkkatyötä, toisaalta sääli oppilaita, koska niille tuli nyt lisää opetusta. Päivät on muutenkin pitkiä. Mutt nyt koska mun tunnit enkussa on ekstraa, en paljon mieti mitä opetussuunnitelman pohjalta pitäisi opettaa vaan opetan niitä juttuja, mitkä mun mielestä on tarpeellisia. Tähän mennessä ollaan enkun oppilaiden kanssa katseltu paria kielioppijuttua, jotka mun mielestä oli repsallaan ja ensi viikolla aletaan (oppilaiden toiveesta) kirjoittaa CV:tä. Mun mielestä kuulostaa ainakin hyödylliseltä, ja mä olen ainakin ollut tyytyväinen!

Alkuperäinen suunnitelma siis muuttui (totta kai), ja jotta mulla ei olisi liikaa töitä, otettiin multa enkun tunnit pois S1 ja S2 -luokilta, ja jäljelle jäi ranska S1 ja S2 ja enkku S3 ja S4. Ranskaa on 2 kertaa viikossa molemmille ryhmille ja enkkua on vaan kerran viikossa (koska niillä on jo 2 kertaa viikossa toisen opettajan kanssa). Mulla on siis 6x80min opetusta viikossa. En ehkä tuohon työmäärään kuole… Olisin itse halunnut enemmän, mutta toisaalta mulla on nyt töitä vaan maanantaista torstaihin ja sitten kiva kolmen päivän viikonloppu. Käyn kyllä koulussa perjantaisinkin, jos en ole kipeä tai reissussa, koska perjantai-iltapäivisin pidetään väittelyitä, ja oppilaiden argumentteja on todella mielenkiintoista kuunnella! Niiden maailmankuva aukeaa niin hyvin argumenttien myötä, ja sitten tajuaa millaisessa ympäristössä sitä itse parhaillaan asusteleekaan. Alussa olin tosiaan pettynyt, koska olisin halunnut opettaa enemmän ja olisin halunnut opettaa enemmän enkkua, koska siitä on näille oppilaille oikeasti hyötyä toisin kuin ranskasta, jonka opetusta kukaan ei jatka kun mä lähden pois. Päätin kuitenkin alkupettymyksen jälkeen ottaa tästä kaiken irti, ja sen jälkeen on ollut kivaa. Entä sitten, jos kukaan ei enää jatka ranskan opetusta? Oppilaat on aivan mielettömän motivoituneita, ja haluaa oikeasti oppia! Ei kielen opiskelu koskaan hukkaan mene, ja ainakin he oppivat alkeet ja turistiranskan. Samalla lailla mä opin vain hyvin vähän lugandaa tässä muutamassa kuukaudessa. Ja koska mulla on ekstratunnit enkussa, voin keskittyä just siihen mitä haluan opettaa. Samoin nyt mulle jää aikaa omiin projekteihin koulussa, joihin kuuluu tietokoneopetusta ja ”yleistietotunteja” S6:n oppilaille. S6 suorittavat siis lokakuussa advanced level -kokeet, jotka täytyy tehdä jos haluaa jatkaa yliopistoon, ja yhtenä osa-alueena kokeessa on general knowledge. Tässä yleistieto-osiossa voidaan kysyä lähes mitä vaan, ja vastauksena on argumentoiva essee suurimmaksi osaksi. Oppilaat on siis 18-19-vuotiaita, ja heitä on seitsemän, joten heidän kanssaan oikeasti voi jutella kaikesta mahdollisesta. Hommaa pitää siis ehkä osittain etsiä itse, mutta olen päättänyt, että hyvä tästä vielä tulee.

Koulua on ma-pe klo 7.20-16.40, ja lauantaisin vain klo 13 asti. Oppilaiden oletetaan olevan siellä koko päivän huolimatta siitä, onko heillä oppitunteja vai ei. Opettajienkin kai periaatteessa oletetaan olevan siellä, mutta mulla on joinain päivinä vain yksi oppitunti (80 min), joten en kyllä hengaile siellä tekemässä mitään loppuja kahdeksaa tuntia. Osa opettajista tuntuu hengailevan ja katsovan telkkaria, osa lähtee myös aiemmin pois.  Opettajilla on siis telkkari, itse asiassa officessa on niitä kaksin kappalein ja sen lisäksi keskiviikkona sinne oli ilmestynyt myös stereot. Se on kaikille itsestään selvää, että opettajilla pitää olla viihdykkeitä, vaikka opetusmateriaaleista on aivan järkyttävä pula. Mutta opettajat onkin kingejä täällä. Niin ja niistä materiaaleista: ennen kun aloitin opetuksen, yritin kovasti miettiä, että miten ihmeessä me voidaan tunneilla lukea mitään tekstejä, koska ei ole mitään mahdollisuutta kopioida niitä. En keksinyt vastausta, ja sitten kysyin toiselta enkun opelta, ja sain lopulta vastauksen: ensin ekalla tunnilla se teksti pitää sanella ja oppilaat kirjoittavat sen ylös – toisella tunnilla voidaan sitten lukea se ja käsitellä sitä. Jep, onko ihme, jos koulussa ei saada mitään tuloksia, kun aikaa tuhrautuu kaikkeen tällaiseen. 

Olin alussa menossa ostamaan jotain kirjoja itselleni Kampalasta, mutta ei sitten koskaan mentykään tämän opettajan kanssa minnekään. Toisaalta ihan jees, koska rupesin sitten miettimään, että en tarvitse oikeastaan niitä kirjoja mihinkään. Teen itse kaiken materiaalini. Ranskassa opetan joka tapauksessa alkeita, joten en tarvitse oppikirjaa itselleni. Enkkua mulla on niin vähän, että mieluummin tuotan sinnekin omat materiaalini. Ja onneksi mulla on internet apuna (silloin kun se toimii). Ammatillisesti ainakin todella hyödyllistä! Varsinkin ranskassa pitää koko ajan ottaa kaikissa tehtävissä ja läksyissä huomioon se, että oppilaat eivät todellakaan osaa mitään muuta kuin sen, mitä olen opettanut eikä heillä ole pääsyä sanakirjoihin tai muuhun. Samoin kaikessa pitää ottaa huomioon oppilaiden maailma ja heidän maailmankuva, ja miettiä mitä kannattaa opettaa. Esimerkiksi kun puhuttiin hedelmistä ja vihanneksista, aloitettiin mangoista ja ananaksista ja avokadoista, jotka ei ehkä olisi ne ensimmäiset opetettavat hedelmät Suomessa… Samoin kun teetin oppilailla sukupuita (harjoiteltiin ranskassa perhesanoja ja olla-verbiä), niin oppilaat kysyvät multa, mikä on perijä ranskaksi. (Koska kun joku täällä kuolee, on hänellä tietty perijä, yksi henkilö, joka perii koko omaisuuden.) Eipä olisi tullut minulle ensimmäisenä mieleen opettaa tuota sanaa, saati sitten lisätä sitä perhesanojen listaan.

Mun oppilaat täällä ei ole koskaan opiskelleet vierasta kieltä, ja se on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi! Kun kaikilla tunneilla opiskellaan samalla lailla eli opettaja sanelee ja oppilaat kirjoittavat ylös, niin kielen tunneilla ollaankin sitten vaikeuksissa. Kukaan ei osaa keskustella keskenään (ovat toki myös ujoja puhumaan vierasta kieltä), edes ryhmätyöt (englanniksi) eivät onnistu, koska eivät ymmärrä mitä pitäisi tehdä kun ei tarvitse kirjoittaa, ja kaikki mitä lukee taululla, kirjoitetaan ylös. ”Tätä ei tarvitse kirjoittaa ylös” on aivan tuntematon lause. Joten samalla kun opetellaan ranskaa, opetellaan myös keskustelemaan parin kanssa tai ryhmässä ja opetellaan yleensäkin puhumaan (tarpeeksi kovaan) ääneen tunnilla. Samasta syystä muuten oppilailla ei ole minkäänlaista luovuutta, koska sitä ei ole koskaan harjoiteltu. Kun pyydän tekemään oman dialogin, vain muutama alkaa työhön, ja loput eivät ymmärrä tehtävänantoa. Puhumisen harjoittelussa varsinkin on muuten auttanut kehuminen: muilla tunneilla ei juuri kehuta, vaan keskitytään aina huonoihin juttuihin. Toki jos tunnit koostuvat pelkästään sanelusta, ei kehumiselle juuri ole edes mahdollisuutta. ”Vau, kirjoititpa nopeasti!”? Ehkä ei. Alkukankeuden jälkeen kehumisella ja positiivisella kannustamisella ollaan kuitenkin uskallettu avata jo suuta, ja joskus jopa tultu luokan eteenkin esittämään oma dialogi! Ja se ilme 15-vuotiaan oppilaan kasvoilla, kun hän sanoo jotain ranskaksi ääneen ja saa siitä kehuja? Priceless.

Sain muuten kuulla, että kyllä mun koulussakin lyödään oppilaita (siis kepillä). Tapahtuu joka paikassa Ugandassa, vaikka onkin kielletty lailla vähän aikaa sitten. (Mitään muitakaan lakeja ei täällä noudateta, miksi siis tätäkään?) Olin ajatellut, että sitä varmasti tapahtuu myös mun koulussa, mutta koska en ole koskaan nähnyt enkä kuullut mitään, enkä edes nähnyt yhdenkään oppilaan itkevän, ajattelin sen olevan tosi harvinaista. Sain sitten kuulla mun S6-oppilailta, että sitä tapahtuu ihan yleisesti ja kaikilta opettajilta. Sitä tapahtuu vain aina silloin, kun minä en ole paikalla, koska kaikki tietävät, että mä en tykkää siitä. Ei olla edes puhuttu koulussa asiassa, olettavat vain että koska olen valkoinen, en hyväksy. Ovat tietysti oikeassa. Nyt onkin sitten se tuhannen taalan kysymys, että mitä tehdä. Caining on niin yleistä, että sitä ei yksi ihminen saa lopetettua (muutkin vapaaehtoiset painiskelevat saman asian kanssa kouluissaan), mutta täytyy nyt ainakin herätellä keskustelua. Ja fiilis on kyllä sellainen, että jos opettajat hakkaavat oppilaita niin, että minä olen koulussa, niin aivan varmasti menen väliin. Katsellaan, mitä tapahtuu.

Muutamia kommelluksiakin on toki sattunut, kun minun ja oppilaiden maailmankuvat ja käytänteet törmäävät toisiinsa…

-          Tuossa em. sukupuuharjoituksessa oppilaiden sukupuut eivät tietenkään mahdu millekään paperille, koska perheet ovat niin suuria. Ohjeena oli sitten tehdä yksi sivu ja jättää loput ulkopuolelle :D

-          Yritin opetuksen alussa tehdä oppilaista istumajärjestystä, jotta oppisin heidän nimet. Se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, koska kun kysyin etunimeä (eli first name), oppilaat antavat minulle sukunimensä, koska se yleensä kirjoitetaan täällä ensimmäisenä joka paikkaan. Tajusin sitten jossain puolivälissä, että nyt menee pieleen ja kysyin samana iltana yhdeltä paikalliselta kaverilta neuvoa. Sain ohjeeksi pyytää heitä sanomaan heidän Christian name (tai religious name, koska osa on muslimeita), ja seuraavana päivänä saatiin sitten istumajärjestykset tehtyä. Niistä ei kuitenkaan ole juuri hyötyä, koska oppilaita on joka päivä eri määrä paikalla ja vaihtelevat välillä paikkoja. Ja kuvitelkaa, miten vaikeaa on opetella oppilaiden nimet kun luokassa on parhaimmillaan ollut 58 oppilasta, ja kaikilla on (samanlaiset) koulupuvut ja kaikilla (sekä tytöillä että pojilla) on samanlaiset kampaukset, eli siili. On niin kuuma, että hiuksia ei kannata pitää. Mä en aina edes osaa sanoa, että onko kyse tytöstä vai pojasta saati sitten opetella nimiä! Ja mä vielä olen hyvä nimien kanssa!

-          Yhtenä päivänä menin luokkaan, ja aloin ensimmäiseksi pyyhkimään taulua puhtaaksi edellisen opettajan jättämistä jutuista. Olin pyyhkinyt koko taulun puhtaaksi yhtä pientä nurkkaa lukuun ottamatta, kun luokasta kuuluu: ”Opettaja, meidän piti kopioida tuo vihkoon.” Ups! En mä vaan tajua, että jos tunti on loppunut ja opettaja lähtenyt pois, että oppilailla voi vielä olla tehtävää. Mun pitäisi selkeästi vain antaa oppilaiden pyyhkiä se taulu – se kun on oppilaiden homma eikä opettajien.

-          Luokissa ei ole liituja, vaan ne pitää aina ottaa officesta mukaan tunnille lähtiessä. Ainakin kerran päivässä joudun palaamaan hakemaan niitä. Ja tällä viikolla head teacher sattui näkemään sen, ja kysyi ihmeissään, miksi en lähetä oppilasta hakemaan niitä. Öö koska mun mielestä oppilaat ei ole mun juoksupoikia. Kaikkien muiden opettajien juoksupoikia ne tosin on. Hakevat opettajille myös ruokaa.

Loppukaneetiksi kerrottakoon mun tuomista jalkapalloista. Äiti ja iskä antoivat kolme palloa mulle mukaan, ja tällä viikolla tapasin koulussa miehen, joka oli aivan ylitsevuotavan kiitollinen niistä palloista. Tämä mies on meidän koulun uusi jalkapallo-/urheiluvalmentaja/-opettaja/mikänytonkaan. Tämä äijä rakensi tällä viikolla oppilaille koripallotelineet, ja tänään ne + pallot otettiin ekaa kertaa kunnolla käyttöön. Pojat lähtivät pelaamaan jalkapalloa ja tytöt pelasivat koripalloa (tai oikeammin netballia, mikä on kuin käsipalloa, mutta koripallotelineillä) ja oli aivan upeaa nähdä kaikki oppilaat ulkona pelaamassa palloilla! Tulivat niiiiiiiiiiin tarpeeseen, kiitos! Oli iloista.

Niin paljon olisi vielä kerrottavaa, mutta jätettäköön ensi kertaan kun tästä tuli taas näin pitkä. All in all, life is good here ja mä olen onnellinen. Niin kuin sanoin, päätin, että tästä tulee hyvä kesä ja sen jälkeen fiilis on myös ollut hyvä. Asennekysymys selkeästi myös työasioissa!

Uganda-tietoutta

Toinen aihe, josta kirjoitutin mun oppilailla oli tavat ja perinteet Ugandassa. Ajattelin, että voisin oppia jotain tästä maasta samalla, kun yritän päästä kärryille heidän englannin tasostaan. Ja mun saamat kirjoitelmat oli kyllä niin mahtavia! Niissäkin näkyy kyllä se, että elämä on rankkaa ja erilaista: monet kertoivat mulle Ugandasta sen, kuinka täällä on paljon sairauksia ja ihmisiä kuolee. Monet kehuivat kyllä myös Ugandan mahtavaa luontoa (joka oikeasti on aivan mahtava!) ja kivoja ihmisiä (mikä on myös totta). Mutta seuraavassa otteita siitä, mitä olen oppinut Ugandasta tähän mennessä joko oppilailtani tai muiden ihmisten kanssa juttelemalla:

-           Ugandassa on noin 60 eri heimoa (lukema vaihtelee ihmisestä riippuen 59-62), joilla kaikilla on oma kieli ja omat perinteet  ja oma kuningas.

-          Kuningas ei koskaan vanhene, vaan kuninkaasta kysytään aina, että kuinka nuori hän on (vs. kuinka vanha hän on). Kuningas vain nuorenee päivä päivältä. Kuninkaalle ei myöskään saa kääntää selkää vaan hänen luota poistuessa täytyy kävellä takaperin. Kuningas ei koskaan voi poistua samaa tietä, mitä on tullut.

-          Täällä Keski-Ugandassa, missä Kampala sijaitsee, on Buganda-heimo, jonka kieli on luganda. Buganda on suurin heimo Ugandassa, ja Ugandan nimi tulee juuri tältä heimolta. Luganda on samoin suurin kieli Ugandassa, koska sitä puhutaan Kampalassa. Jos haluaa tehdä bisnestä Kampalassa, täytyy osata lugandaa.

-          Suurin osa seuraavista perinteistä ovat Buganda-heimosta, koska sen alueella siis asun, ja suurin osa oppilaista on myös täältä.

-          Nainen ei saa käyttää housuja eikä lyhyitä hameita.

-          Nainen ei saa ajaa polkupyörällä.

-          Naisten/tyttöjen täytyy polvistua, kun tervehtivät miestään/vanhempia ihmisiä. Pojat ilmeisesti tekevät tämän 18-vuotiaiksi asti, sen jälkeen tervehtivät seisoen suorassa.

-          Ei saa syödä kävellessä. Kun syö, pitää istua.

-          Nainen ei saa istua tuolilla vaan pitää istua maassa (matolla), kun kuorii hedelmiä/vihanneksia (matookea), syö, tiskaa tai kokkaa. Tämä siksi, että osoittaa kunnioitusta sitä kohtaan, mitä on tekemässä.

-          Mies ei saa tulla keittiöön ilman naisen lupaa.

-          Miehet eivät kokkaa, vaan naiset. Naisten töitä ovat myös kaikki kotityöt, esim. vaatteiden pesu, tiskien pesu, digging (en kyllä tiedä mitä ne kaivaa) ym. Miesten töitä on metsästys ja kalastus.

-          Naiset eivät saa syödä kanaa. Tosin toiset oppilaat sanoivat, että tuo oli vain ennen eikä enää voimassa. Mene ja tiedä.

-          Miehet eivät saa syödä suoraan paistinpannusta tai kattilasta.

-          Jokaiseen heimoon kuuluu useita klaaneja (eli perheitä), joilla kaikilla on oma toteeminsa, joka on yleensä eläin. Jos klaanin eläin on vaikka sika, silloin ei saa koskaan tappaa/syödä sikaa. Klaanin nimi on sukunimi, joka periytyy isältä. Sukunimi sanotaan aina ennen, ja sen jälkeen etunimi (eli Christian name).

-          Ennen naimisiinmenoa miehen täytyy esitellä nainen perheelleen sille erityisessä esittelyjuhlassa. Juhlan aikana morsiamen veljelle annetaan kana.

-          Morsian tai aviovaimo ei saa koskaan lähestyä appiukkoaan, eikä mies anoppiaan. Paitsi jos on juhlat kaksosten syntymän kunniaksi, josta myöhemmin lisää.

-          Häissä miehen täytyy tuoda naisen perheelle lahjoja, kuten sokeria, riisiä, suolaa, saippuaa ja karjaa. Eli lehmä. Miehen kuuluu tuoda joitakin litroja alkoholia häihin (toisten oppilaiden mukaan 1 l, toisten mukaan 20 l). Häissä morsiamella ja sulhasella on myös perinteiset puvut.

-          Jos morsian on naimisiin mennessään neitsyt, sulhasen perhe lahjoittaa morsiamen perheelle vuohen.

-          Kun joku kuolee, haudataan hänet aina klo 14. Paitsi jos on kaksosperheestä, jolloin haudataan klo 16.

-          Kello alkaa lugandaksi siitä, kun meidän mukaan kello 6. Se on siis alkukohta, koska aurinko nousee aina klo 6, ja siitä aletaan laskemaan tunteja. Eli kello on 1 lugandaksi, kun se meidän mielestä on 7. Tosi jännittävää, mutta samalla aika loogista. Tuon oppiminen olikin muuten mulle aivan loistava aasinsilta alkaa puhumaan oppilaille vuodenajoista Suomessa, ja kuinka aurinko ei aina nouse samaan aikaan ja miten se johtuu maapallon asemasta aurinkoon nähden jne. jne.

-          Kun perheeseen syntyy kaksoset täällä, on se tosi iso ja arvostettu juttu! Äidin sanotaan silloin olevan tosi vahva ja häntä arvostetaan kovasti. Äiti ja isä saavat molemmat uudet tittelit, joita käytetään koko loppuelämän (eikä siis enää sanota rouva tai herra). Äiti on tällöin nalongo, ja isä ssalongo. Kaksoset saavat myös tittelit riippuen heidän sukupuolestaan ja siitä, syntyivätkö he ekana vai tokana. Esikoistyttö on babirye, ja nuorempi on nakato. Pojista esikoinen on wasswa ja nuorempi kato. Nämä ovat samalla lailla titteleitä. Ilmeisesti kaksosten jälkeen syntyneillä sisaruksilla on myös omat tittelit, mutta niiden nimiä en tiedä (vielä). Terkkuja Elinalle, äidille ja iskälle! Mua kutsutaan täällä siis babiryeksi.

-          Kaksosten synnyttyä pidetään aivan hervottomat juhlat. Ruokaa ja juomaa riittää ja laulu ja tanssi raikaa. Juhlissa ei ole mitään estoja, ja tämä on siis esimerkiksi ainoa kerta, kun nainen saa lähestyä appiukkoaan.

-          Raskaana oleva nainen ei saa käyttää vulgaaria kieltä.

-          Jotkut heimot uskovat edelleen ”pieniin” jumaliin, kuten vaikka puihin tai lehmiin. Kuitenkin muistaakseni jopa 80% ugandalaisista on kristittyjä nykyään. Jossain heimoissa pojat ympärileikataan.

-          Joissain heimossa lapsia (esikoisia) myös uhrattiin jumalille, että tultaisiin rikkaiksi.

-          Ugandassa on myös ”nightdancers”, jotka ovat kannibaaleja. Kuulemma ihmiskehon maukkaimmat osat ovat kynnet, sormet ja silmät.

Jännittävä maa, ja mahtavia perinteitä! Monet on tosin kadonneet sen jälkeen kun kristinusko tuotiin tänne.

Todellisuus

Mä oon kokenut aikamoista maailmantuskaa nyt koko viikon. Odotinkin, että jossain vaiheessa se todellisuus iskee kasvoille, ja näinhän siinä nyt kävi. Syynä on ne kirjoitelmat, joita kirjoitutin mun oppilailla viime viikolla ja nyt alkuviikosta. Annoin aiheeksi S1:lle kirjoittaa omasta perheestä ja mitä he tekivät lomansa aikana, ja aavistelinkin vähän rankempia juttuja, mutta en silti ollut valmistautunut siihen, mitä sain luettavaksi. Toisaalta tarinat on tosi mielenkiintoisia, ja kertoo paljon monen perhe-elämästä ja siitä, kuinka isoja perheet täällä on. Sitten valitettavasti toisaalta ne tarinat kertoo siitä, minkälaisessa todellisuudessa ihmiset täällä elää. Tässä on esimerkki parista kirjoitelmasta vapaasti suomennettuna ja osin muokattuna:

”Loman aikana minulla oli monia ongelmia. Olen iloinen, kun menin kotiin ja sain nähdä vanhempani, koska asun koululla asuntolassa lukukausien aikana. Mutta yhden viikon jälkeen äitini joutui onnettomuuteen, ja olimme surullisia. Päätimme viedä hänet pieneen apteekkiin, mutta he eivät voineet parantaa häntä. Meillä ei ollut rahaa viedä häntä isoon sairaalaan, joten päätimme lainata pankilta 100.000 [28 euroa], mutta emme vielä ole maksaneet sitä takaisin. Äitini parantui, mutta kolmen viikon kuluttua isoäitini kuoli malariaan ja menimme hänen hautajaisiinsa. Mutta meillä ei ollut rahaa ostaa ruokaa hautajaisvieraille, joten päätimme jälleen lainata rahaa. Hautajaiset olivat kivat, mutta nyt olemme ongelmissa, koska pankki kyselee rahojensa perään eikä meillä ole rahaa, tarvitsemme vain rukouksia.” tyttö, 14.

”Meille syntyi viisi lasta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Yksi poika joutui onnettomuuteen, ja kuoli. Meitä oli neljä lasta jäljellä. Mutta sitten molemmat vanhempani kuolivat. Olen oppinut tästä maailmasta sen, että elämä voi silti jatkua, vaikka sinulla ei olisikaan vanhempia. Mutta minun ei ollut helppo unohtaa, se oli tuskallista. Tässä on vähän, mitä voin kertoa perheestäni.” tyttö, 15.

Monessa muussakin kirjoitelmassa puhuttiin siitä, kuinka ihmisiä oli joko omasta perheestä tai naapurista kuollut. Oli tietysti hyviä juttujakin, mutta enemmistössä tuli esille kuolema tai rahan puute tai ylipäänsä rankat tai vaikeat olot, jotka on ainakin mulle niin kovin vieraita.

Tällä viikolla juttelin myös vähän lisää yhden paikallisen tyypin kanssa, josta kerroinkin varmaan aiemmin. Tämä on siis se tyyppi, joka on nyt tehnyt jo muutaman vuoden töitä ilman palkkaa siinä toivossa, että sitten kun paikka firmassa aukeaa, niin hänet palkattaisiin siihen. Tämä on muuten siis yleinen käytäntö, eikä tämä tyyppi todellakaan ole ainutkertainen. Mutta tämä tyyppi asuu tässä ihan meidän naapurissa, ja yhtenä iltana istuskeltiin tuossa meidän etukuistilla ja juteltiin. Tuli sitten puheeksi, että hänen asunnossaan ei ole sähköä, koska vuokraisäntä on katkaissut sen, koska hän ei ole maksanut vuokraa kolmeen kuukauteen. Vuokraisäntä asuu siinä samassa talossa, ja ei enää puhu tälle tyypille, jos he tulevat kasvokkain, koska vuokraa on niin paljon rästissä. Minä sitten ihmettelin, että miten häntä ei heitetä ulos asunnosta, ja tämä tyyppi vastasi, että vuokraisäntä tietää, ettei hänellä ole rahaa ja hän on aiemminkin ollut maksamatta vuokraa. Maksaa aina sitten kun saa rahaa. Mutta se on aika harvoin. Vuokraisäntä sitten kiukuttelee katkaisemalla sähköt, mutta hän ei viitsi mennä valittamaan siitä, koska sitten vuokraisäntä alkaisi pyytää vuokrarahoja. Sitten kuulemma kun hän taas menee maksamaan vuokran, niin hän voi kysyä, että miksi helvetissä sähköt katkaistiin. Ja jos nyt oikein muistan, niin vuokra oli siis 15.000 eli 4 euroa kuussa. Kyselin sitten myös, että mitä tämä tyyppi syö, jos ei kerran ole rahaa. Kuulemma kunhan päivässä ensin jotenkin selviää iltapäivään, niin kahden kolmen aikaan voi syödä yhden tai kaksi chapatia (samanlaisia kuin meidän letut, mutta suolaisia ja vähän pienempiä) ja sitten ei tarvitsekaan illalla enää syödä. Yksi chapati muuten maksaa 500 shillinkiä, eli noin 15 senttiä.

Ugandassa muuten eliniänodote on 49 vuotta naisille ja 48 vuotta miehille.

Eli maailmantuskaa. Pistää vähän miettimään. Antaa aika lailla perspektiiviä omaan turvalliseen Suomi-elämään. Ja silti itse istuu tässä guesthousen sohvalla ja tuskailee sitä, kuinka vaivalloista oli tänään pestä pyykkiä (käsin kylmässä vedessä, lakanat on muuten mielenkiintoisia pyykätä) ja sitä, kuinka nyt muutamaan päivään meidän nettitikuissa ei ole toiminut 3G-yhteys, eli nettiin pääsy on ollut todella hidasta tai mahdotonta. Life is hard.