Kokeita ja Ruandaa

Työt on nyt sitten kokonaan ohitse! Meillä oli tosiaan viime viikolla loppukokeet, joita mulla oli vain kolme kappaletta. Ranskan ryhmille pidin saman kokeen, ja enkun S3-luokka kirjoitti mulle argumentative essayn. Kokeita edeltävällä viikolla opettajat ja koulusihteeri kauhisteli, kun en ollut vielä antanut koetta niille monistettavaksi. Koe oli tasan viikon päästä. Kaikki opettajat antavat kokeensa käsin kirjoitettuna koulusihteerille, joka kirjoittaa ne koneella ja sitten ne yritetään tulostaa ikivanhalla printterillä ja sen jalkeen ne yritetään monistaa ikivanhalla ja rämällä kopiokoneella. Koska koulusta on hyvin usein sähköt poikki ja koska printteri on rikki enemmän aikaa kuin se toimii, pyydettiin mua palauttamaan mun koe asap, että koulusihteerillä olisi aikaa monistaa se. Palautin sen sitten heti torstaina, mikä jätti 6 päivää aikaa monistamiseen. Kokeet olivat siis tiistaina. Maanantaina kun menin kouluun, kokeita ei oltu vielä monistettu + kopiokone oli rikki. Yritin sitten tiedustella, että korjautetaankohan sitä mahdollisesti pikaisesti ja olisikohan mulla mahdollisesti kokeita tiistaina. Sanottiin, että näin on. Mulla oli aika monta enkun esseetä korjattavana, joten otin ne mukaan ja lähdin kotiin tekemään hommia, joten en jäänyt katsomaan, mitä tapahtuu. Tiistaina menin sitten kouluun kokeita pitämään, ja kas kummaa, sähköt oli poikki, joten ei pystynyt kopioida. Noin 2/3 koepapereista oli kuitenkin kopioitu jo aiemmin aamulla, kun sähköä vielä oli ollut eli ei nyt ihan huonosti kuitenkaan. Muita kokeita pidettiin niin, että kirjoitettiin kysymykset taululle, mutta mulla oli niin erilainen koe (mm. aukkotehtäviä ja kuvia) että sepä ei oikein onnistunut. Ei myöskään käynyt, että olisin käynyt jossain kopiopaikassa kopioimassa paperit (ei ole rahaa), joten ei auttanut muuta kuin odottaa sähköjen palautumista. Sähköt eivät tulleet takaisin koko päivänä, joten eipä sitten pidetty kokeitakaan. S2-luokalla ei tämän takia ollut yhtäkään niiden kolmesta kokeesta sinä päivänä. Ne pidetään sitten joskus myöhemmin.

Meikäläisellä meinasi tässä vaiheessa vähän palaa käämit, kun yritin kysellä, että koskahan mahdollisesti nämä mun kokeet sitten pidettäisiin ja niitä yritettiin mallailla perjantaille. Olin kuitenkin suunnitellut lähteväni torstaina yöbussilla Ruandaan (koska monta kertaa olin varmistanut, että mulla ei ole töitä tiistain jälkeen) ja sanoin, että se ei nyt oikein onnistu, että kokeet olisi vasta perjantaina. Päätettiin sitten, että mun kokeet olisi seuraavana aamuna aikaisin, jotta ehtisin tarkistaa ne ennen mun reissua. Menin keskiviikkoaamuna kouluun, ja sähkö oli palannut ja saatiin monistettua kokeet kaikille (molemmat ryhmät samaan aikaan), ja saatiin koe pidettyä ja sain nipun tarkistettavaksi. Oppilaat oli jaettu eri luokkiin kokeita varten niin, etteivät he pystyisi lunttaamaan. (Sain silti oppilaita kiinni lunttaamisesta…) Tästä olisi ollut kiva kuulla aikaisemmin, koska olin valmistellut kuullunymmärtämisen, mutta kävin sitten pitämässä sen jokaisessa luokassa erikseen ja saatiin kaikki tehtyä.

Kokeita oli mukavasti yhteensä 104 kappaletta, ja aikaa tarkistaa mulla oli siis yksi päivä tämän tiukentuneen aikataulun takia. Otin kokeet mukaan ja lähdin kotiin, jossa istuin alas enkä noussut yhdeksään tuntiin ylös penkistä. Otti vähän koville, mutta kaikki tuli tarkistettua ja seuraavana päivänä vein tulokset officeen ja pääsin lähtemään reissuun. Kuulemma mä olin tosi ”devoted” ja ”professional” opettaja, mutta omistautuneisuutta paljon enemmän vaakakupissa painoi kyllä se tuleva Ruandan reissu… Kokeet meni yleisesti ottaen todella huonosti, josta osan laitan kyllä mun tekemän kokeen piikkiin ja osan siihen, että oppilaat ei tosiaan osaa opiskella kieliä. Osaavat opetella ulkoa asioita (ja kopioida muistiinpanoja), mutta tietojen soveltaminen onkin sitten eri asia. Osalla oppilaista meni kyllä myös tosi hyvin, ettei mun nyt ihan tarvitse alaa kuitenkaan ruveta vaihtamaan. Ehkä. Pientä epätoivoa oli kyllä päivän aikana ilmassa. Höllensin arvostelutaulukkoa huomattavasti, ettei tarvisi kaikkia reputtaa ja palautin paljon paremmat tulokset officeen. Pikkaisen meinasi siis hermo pettää ihan loppumetreillä, mutta siitäkin selvittiin.

Tänään meillä oli sitten koulussa viimeinen päivä, jolloin oppilaat saivat todistuksensa ja sanottiin heipat kaikille. Tai siis näin piti olla, ja tätä varten tulin Ruandasta takaisin eilen. Menin aamulla jo tosi aikaisin kouluun, koska ohjelmaa piti olla koko päivän. Pääsen koululle, enkä näe siellä yhtään oppilasta. Menen officeen ja tiedustelen päivän ohjelmasta: ”Oh yeah, we’ve decided we will break off on the 9th.” Eli siis viikon päästä. Tämähän on tietysti ihan kiva, mutta ehkä joku olisi voinut informoida myös minua (+ niitä oppilaita, jotka tulivat koululle hakemaan todistuksiaan) ja ehkä joku olisi voinut informoida pikkuisen aikaisemmin, esimerkiksi silloin kun neljättä kertaa varmistin, mikä meidän loppulukukauden ohjelma on, koska me ollaan varattu reissu Murchison Fallsiin ja lähdetään ensi perjantaina. Hengailin sitten koulussa vähän aikaa ja palautin kokeita niille oppilaille, jotka olivat tulleet paikalle ja autoin hetken aikaa kirjoittamaan todistuksia (käsin) ja sen jälkeen lähdin kotiin. Rehtoria ei tänään näkynyt, olisi ollut ihan kiva tietää, että koska hän ensi viikolla on paikalla, että voisin mennä hakemaan oman todistukseni sun muuta, ja myös kuulla, että mikä meidän ohjelma on sitten ensi perjantaina. Muiden opettajien mukaan viimeisenä päivänä ei olekaan mitään muuta ohjelmaa kuin se, että oppilaat hakevat todistuksensa (miksi oli sitten niin tärkeää, että mä olen siellä?) ja ei mua tarvita. Ajattelin nyt kuitenkin käväistä siellä ensi perjantaina pikaisesti ennen reissuun lähtöä sanomassa heipat oppilaille. Pikkaisen myös huolettaa se, että rehtori on kertonut oppilaille, että meillä on juhlat mun kunniaksi ja oppilaat kyselevät multa, että koska ne on. Mulle ei ole kuitenkaan kerrottu näistä suunnitelmista yhtään mitään, ja jos ne pidetään sitten ensi perjantaina niin mä en kyllä ole paikalla. Tällaista perusmeininkiä meidän koulussa jälleen. Toisaalta tämähän loppuu ihan juuri samoin kuin miten se alkoi, ja todellakin a true African experience. Katsellaan, mitä tapahtuu. Huomenna lähden reissuun Ssese Islandsille ja palaan tiistaina, täytyy keskiviikkona ja torstaina varmaan käväistä koulussa katsomassa, onko siellä ketään ja tapahtuuko siellä mitään. Ne oppilaat ainakin, jotka asuvat koulussa, ovat siellä, joten heidän kanssaan voi vielä hengailla viimeisiä kertoja ennen kotiinpaluuta.

Tässä välissä tuli siis käväistyä reissulla Ruandassa uusimassa viisumia. Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin pääsee bussilla Kampalasta 10-12 tunnissa ja mentiin molempiin suuntiin yöbussilla. Rajanylitys on mielenkiintoista, koska bussista pitää nousta pois, käydä toisella rajalla ottamassa exit-stamp passiin ja sen jälkeen kävellä varmaan joku 500 m toiselle rajaofficelle, jossa sitten saa entry-stampin. Ruandan viisumi maksoikin vain 30$ viidenkymmenen sijasta, en tiedä miksi, ja ongelmitta päästiin rajan yli. Vietettiin 3 päivää ensin Kigalissa, jossa enimmäkseen käytiin genocide memorial -paikoissa ja sitten lähdettiin kahdeksi päiväksi länteen Kivu-järvelle (joka on Ruandan ja Kongon rajalla). Tosi kaunis paikka! All in all, oli henkisesti välillä raskasta kun kävi katsomassa niitä joukkomurhien tapahtumapaikkoja ja luki enemmänkin historiaa. Käytiin esimerkiksi kahdessa kirkossa, joista toisessa oli tapettu 10 000 ihmistä ja toisessa 5000 ihmistä. Ihmiset olivat menneet kirkkoihin, koska aikaisemmissa murhissa ihmiset olivat olleet suojassa niissä paikoissa. Tällä kertaa he olivatkin vain helppoja kohteita tappajille. Kirkot oli jätetty suurin piirtein niin, miten ne olivat kun ruumiit oli viety pois. Vetää aika hiljaiseksi nähdä 10 000 ihmisen vaatteet sisällä kirkossa ja sen jälkeen joukkohaudoissa luita ja pääkalloja, jotka on jätetty näytille niin, ettei kukaan pysty kieltämään joukkomurhan tapahtuneen. Toisessa kirkossa nähtiin vielä pyhäkoulun huoneessa, missä paikassa kaikki lapset oli tapettu (suurin osa lyöty seinää vasten), koska siinä kohtaa oli iso tumma läiskä seinässä. Kuultiin myös aika paljon muitakin tarinoita siitä, miten ja missä ihmisiä oli tapettu ja myös mitä kaikkea selviytyneet olivat joutuneet kokemaan. Aika heavy stuff ja pisti todellakin miettimään. Yli miljoona ihmistä tapettiin silloin 1994 kun länsimaat katsoivat vierestä.

Mutta historiasta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) Ruanda oli kyllä muuten tosi kehittynyt maa! Siellä on tiet hyvässä kunnossa (ei kuoppia joka paikassa niin kuin Ugandassa), siellä oli myös katuvaloja ja liikennevaloja. Sen lisäksi liikenne ei ollut yhtä ruuhkaista tai kaoottista kuin Ugandassa ja liikennesääntöjä noudatettiin. Siellä oli suojateitä, ja autot pysähtyivät päästämään tien yli. Tosi monta asiaa, jotka eivät todellakaan toimi Ugandassa ja me oltiin todella yllättyneitä. Kigali muistuttaa muutenkin enemmän jotain eteläeurooppalaista kaupunkia kuin Afrikkaa. Mutta Ruandassa rahat käytetään oikeasti siihen, mihin ne on tarkoitettu, eikä laiteta omaan taskuun niin kuin Ugandassa. Sen lisäksi joukkomurhan jälkeen länsimaat on tukeneet maata melkoisen avokätisesti. Tosi jännää olla maassa, joka on niin erilainen kuin Uganda. Mutta oli siellä myös huomattavan paljon kalliimpaakin kaiken tämän johdosta.

Ruandassa perinteisesti on puhuttu ranskaa, mutta pari vuotta sitten maa päätti vaihtaa koulun (ja kai hallinnonkin) kieleksi englannin. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että englanti on hyödyllisempää, mutta myös tosi suureksi osaksi Ranskan isosta osallistumisesta joukkomurhaan (tai ainakin sen edesauttamisesta). Ruanda on myös liittynyt Kansainyhteisöön pari vuotta sitten, vaikkei sillä historiallisesti ole mitään tekemistä Brittien kanssa. Kielikysymys olikin sitten aika mielenkiintoinen, koska nuoremmat ihmiset puhuivat meille englantia ja vanhemmat ihmiset ranskaa. En oikein tiennyt, että millä kielellä ihmisiä pitäisi puhutella ja usein tervehdinkin sitten molemmilla ja annoin ihmisten itse päättää, mitä he halusivat minulle puhua. Ja oli kivaa päästä kunnolla puhumaan ranskaa! Meidän hotellissa Gisenyissä (Lake Kivun rannalla, siinä Kongon rajalla siis) oli myös yksi kongolainen mies, jonka kanssa sai illat pitkät vääntää ranskaa. All in all oli kyllä hyvä reissu! Nyt sitten huomenna tosiaan toiseen reissuun ja ensi viikolla sinne Murchison Fallseille ja sen jälkeen onkin muutama päivä ostaa viimeiset matkamuistot ja sitten koittaa kotiinlähtö. Vähiin käy ennen kuin loppuu!