Viimeisiä tunnelmia

Viimeistä viikkoa viedään! Ei uskoisi. Viimeiset ajat Ugandassa on kulunut pienillä reissuilla, Ruandan jälkeen suuntana oli tosiaan Ssese Islands Lake Victorialla. Ihanat paratiisisaaret ja valkoiset rannat, harmittavasti vain siellä satoi joka ikinen päivä… Ehdittiin rannalle (ja uimaan) onneksi edes pariksi tunniksi koko reissulla. Muuten oli kyllä oikein onnistunut pieni loma. Sen jälkeen parin päivän ”levon” jälkeen suuntana oli Murchison Falls National Park, jossa vihdoin pääsin sitten safarille eläimiä katselemaan! Kirahvit oli lemppareita, mutta nähtiin mm. myös leijonia, norsuja, virtahepoja, apinoita, antilooppeja, puhveleita, krokotiileja sun muita eläimiä. Ihan loistavaa, ja mahtava tapa viettää viimeistä viikonloppua Afrikassa. Ja sellaset maisemat oli kyllä että ei paremmasta väliä. Tuon game driven lisäksi ajettiin veneellä Albert Nileä pitikin noille putouksille, joilta koko kansallispuisto on saanut nimensä ja patikoitiin ylös putousten päälle. Lonely Planetin mukaan parhaat maisemat koko Ugandassa ja täytyy sanoa, että ainakin ihan parhaimmasta päästä!

Reissujen välissä kerkesin jälleen käydä myös yhden oppilaan perheen luona.  Tämä poika, 19-v, oli mun Senior 6 -luokalla ja oli ehdottomasti yksi motivoituneimmista oppilaista. Oppilaitahan oli sill’ luokalla tosin vain seitsemän yhteensä, mutta tämä kyseinen poika oli se, joka aina tuli hakemaan mut officesta, jos heillä ei ollut muuta opetusta ja tämä aina ensimmäisenä oli ehdottamassa uutta aihetta meidän general paper -tunneilla. Perhe oli pieni, tällä pojalla oli vain yksi sisko, 16-v, ja vanhemmat. Pikkuveli oli kuollut nuorena malariaan ja siksi kaksi lasta enää perheessä. Vanhemmat ja koko perhe olivat ehkä maailman ihanimpia ihmisiä ja päivän aikana sai todellakin taas tutustua afrikkalaiseen vieraanvaraisuuteen. Samalla tutustui kyllä taas afrikkalaiseen yhteiskuntaan, kun valtavan se valtavan suuri rako rikkaiden ja köyhien välillä näkyi jälleen niin selkeästi. Perhe asuu vuokralla pienessä kylässä noin alle tunnin kävelymatkan päässä koululta. Vuokraavat yhtä pientä huonetta, jossa asuvat kaikki. Isä on ennen ollut opettaja primary schoolissa, mutta koska teki muutaman vuoden töitä palkatta, jätti koulun ja nyt molemmat vanhemmat tekevät kaikenlaisia pieniä töitä, mitä vain löytävät. Useimmiten tämä tarkoittaa siis pientä viljelyä ja naapureiden pyykkien pesua ja pihojen istutusta ym., josta ei kyllä ihan hirvittävän paljon makseta. Tällä mun oppilaalla on myös omia bisneksiä, jotta he saisivat rahaa koulumaksuihin. Hän viljelee nakatia, joka on sellainen vihannes, jota täällä syödään. Pieni viljelypalsta on melkein tunnin matkan päässä kotoa, ja sinne hän menee aina lauantaisin koulun jälkeen ja sunnuntaisin ja sen jälkeen lähtee myymään satoa ovelta ovelle. Hänellä on myös kotipihassa kasvamassa pupuja, jotka hän myy ruuaksi Kampalan hienostohotelleille.

Välillä tämä poika joutuu olla pois koulusta, koska on pakko mennä töihin, että saisi rahaa koulumaksuihin. Useasti hän opiskelee aina öisin ja saattaa aamuisin ennen kuin koulu alkaa (klo 7) olla jo käynyt nakati-palstalla tai tehnyt jotain muita töitä vanhempia auttaakseen. Vanhemmat toki yrittävät kaikkensa, mutta tässä maassa ei töitä juuri löydy ja kaikkea on kokeiltava. Pikkusisko oli vielä viime vuonna meidän koulussa, mutta koska rahaa ei ollut, sisko joutui siirtymään valtion kouluun, joka on ilmainen. Valtion koulut eivät vaan ole mitään kauhean hyviä, koska luokat ovat ihan jättikokoisia ja opettajat opettavat milloin mitenkin, koska eivät saa palkkaa tai se tulee todella epäsäännöllisesti. Kysyin pikkusiskolta, kuinka monta oppilasta hänen luokallaan (Senior 3) on ja kuulemma heitä on 180. Yritä siinä sitten oppia. Perheellä ei siis tosiaankaan ollut rahaa, mutta silti meillä pöytä notkui ruuasta ja koko perhe oli niin ihanan vieraanvarainen. Tosi mukava päivä all in all. Tällä pojalla on yksi lukukausi enää high schoolia jäljellä, ja se koostuu suurimmaksi osaksi kansallisista loppukokeista. Hän sanoi nyt loman aikana yrittävänsä tehdä mahdollisimman paljon töitä, että voisi lukukauden alkaessa maksaa koulumaksut heti pois ja tietysti hän yrittää samalla opiskella loppukokeisiin mahdollisimman paljon. Yllättävän hyvin hän oli pärjännyt tähän asti, vaikka on joutunut olemaan koulusta töiden takia paljon pois ja vaikka opetus meidän koulussa ei todellakaan ole mitään huippuluokkaa ja materiaaleja ei ole. Muutenkin on tosi lahjakas poika, ja hänen haaveenaan olisi mennä yliopistoon opiskelemaan journalismia tämän jälkeen. Ongelma on vain taas raha, yliopisto kun maksaa melko paljon enemmän vielä kuin high school.

Mä olen tosi vakuuttunut, että tämä poika tulee pääsemään vielä pitkälle, joten pitkällisen harkinnan tuloksena päätin maksaa hänen viimeisen lukukautensa koulussa eli 100 000 shillinkiä (noin 30 euroa). Harkinta oli pitkällinen sikäli, että en haluaisi edistää täällä sitä kuvaa, että muzungut (eli siis valkoiset) tulevat tänne ja antavat rahaa (kadulla kun kävelee niin yleensä kerran päivässä ainakin kuulee ”Muzungu, give me money”). Samoin jos antaa rahaa, ei voi tietää meneekö se oikeaan osoitteeseen vai laittavatko vanhemmat sen omaan taskuunsa. Koululle en halua sitä suoraan antaa, koska en halua, että meidän principal saa tietää, että avustan heitä jotenkin. Principalhan on pyytänyt välillä vähän suoremmin ja välillä vähemmän suorasti mua jättämään läppärini ja kamerani ja nettitikkuni tänne, ja kerran mietti myäs, että miten saataisiin Suomesta tänne hankittua dataprojektori… Ei siis koululle rahaa. Mutta tavattuani koko perheen, olen vakuuttunut, että oikeaan paikkaan se menee ja haluan taata tällä pojalle mahdollisuuden keskittyä opiskeluun täysillä ennen kokeita ilman, että täytyy murehtia koska office lähettää pois koulusta hakemaan koulumaksuja. Tämän jälkeen sitten jos (kun) kokeet menevät hyvin, seuraava etappi olisikin sitten miettiä, että millä ilveellä me saadaan tämä poika yliopistoon. Yliopisto, minne hän haluaisi, on onneksi vähän halvempi ja suhteellisen lähellä niin, että hän pystyisi kulkemaan sinne kotoaan. Kandin tutkinto kestää kolme vuotta ja maksaa 600 000/lukukausi + muita maksuja noin 100 000-200 000 riippuen lukukaudesta. Yhteensä tästä tulee siis noin 200 euroa/lukukausi. Tuo summa on niin suuri tässä maassa, että poika saa myydä nakatia kyllä melko monta vuotta ennen kuin voi edes uneksia yliopistoon pääsemisestä. Nyt ei muuta kuin miettimään, että mistä me voitaisiin rahat löytää ja kuka voisi olla halukas auttamaan!

Koulu muuten todellakin loppui niin kuin se alkoikin, menin perjantaiaamuna tosiaan uudestaan kouluun vikaa päivää varten, ja office oli lukossa eikä ketään ollut mailla halmeilla. Koulussa asuvia oppilaita oli muutama näkösällä, ja he sitten hakivat oppilaiden kanssa asuvan jalkapallovalmentajan avaamaan mulle oven ja siellä sitten odottelin oppilaita ja opettajia saapuvaksi. Kaksi opettajaa tuli paikalle (jotka alkoivat muuten viimeistellä todistuksia, joita oli kirjoitettu jo viikko ja joita oppilaat jo odottelivat) ja muutamia oppilaita, ja heille sitten sanoin heipat ja lähdin kotiin, koska bussi Murchison Fallseille odotti. Olin myös aikaisemmin valmistellut pienen tietopaketin ruumiillisesta kurituksesta, ja olin odottanut, että olisin saanut antaa sen opettajille, mutta heitä ei kokeiden alettua enää ollut paikalla kerrallaan kuin muutama. Meillä piti ohjelman mukaan viimeisenä päivänä olla opekokous, mutta mun piti tosiaan sitten jo lähteä ja epäilen vahvasti, ettei sellaista edes pidetty. Kuulemma opettajat eivät ole nyt ihan viime aikoina myöskään saaneet palkkaansa, että tosi hienosti menee. Principalia en myöskään ole nyt hetkeen nähnyt, hän ei ole koskaan ollut paikalla kun itse olen koulussa käynyt ja nyt ei ole mitään aavistusta, että saanko koulusta jonkinlaista certificatea vai en. Sellainen luvattiin, mutta ei voi tietää. Samoin mulla pitäisi kai UPAn ja principalin kanssa olla final evaluation nyt vielä ennen lähtöä, mutta lähtöön on neljä päivää, joten katsotaan saadaanko aikaiseksi.

Tämä kommunikaation puute on kyllä ollut kaikista raivostuttavinta koko Afrikan komennuksessa, aina pitää itse yrittää ottaa kaikesta selvää ja sen jälkeen asioita muutellaan eikä viitsitä informoida osallisia. Tässä maassa on tosi paljon hyvää ja mun mielestä meillä olisi paljon opittavaa tästä kulttuurista, mutta kommunikaatiossa sekä ajan hallinnassa täällä ehkä voitaisiin ottaa meistä vähän mallia. Me taas voitaisiin elää paljon enemmän yhteisöissä ja pitää toisistamme huolta niin kuin täällä + ei aina tarvitsisi olla niin hirvittävä kiire ja stressi joka asiasta. Afrikasta todellakin tullaan kuulemaan vielä!

Mutta nyt ei enää muuta kun ajatuksia pikkuhiljaa pakkailemiseen ja henkistä valmistautumista kotiinpaluuseen. Perjantaiaamuna lähtee kone Lontoon kautta kohti Suomea ja paluuta normaaliin elämään. Tämä koko reissu oli kyllä kokonaisuudessaan parasta, mitä mä olen koskaan saanut päähäni tehdä, ja tuskin jää ainoaksi reissuksi Ugandaan tai Afrikkaan. Tänne tullessa ei kulttuurishokkia ollut, mutta pahoin pelkään, että aika paha sellainen on odotettavissa Suomeen paluun jälkeen. Hyvin haikein mielin jätän tämän maailman taakseni ja matkustan kohti kotia, ja blogikin taas hiljennee, tosin voipi olla, että kerrottavaa löytyy vielä hetken aikaa reissun jälkeenkin. Katsellaan. Mweraba!

Kokeita ja Ruandaa

Työt on nyt sitten kokonaan ohitse! Meillä oli tosiaan viime viikolla loppukokeet, joita mulla oli vain kolme kappaletta. Ranskan ryhmille pidin saman kokeen, ja enkun S3-luokka kirjoitti mulle argumentative essayn. Kokeita edeltävällä viikolla opettajat ja koulusihteeri kauhisteli, kun en ollut vielä antanut koetta niille monistettavaksi. Koe oli tasan viikon päästä. Kaikki opettajat antavat kokeensa käsin kirjoitettuna koulusihteerille, joka kirjoittaa ne koneella ja sitten ne yritetään tulostaa ikivanhalla printterillä ja sen jalkeen ne yritetään monistaa ikivanhalla ja rämällä kopiokoneella. Koska koulusta on hyvin usein sähköt poikki ja koska printteri on rikki enemmän aikaa kuin se toimii, pyydettiin mua palauttamaan mun koe asap, että koulusihteerillä olisi aikaa monistaa se. Palautin sen sitten heti torstaina, mikä jätti 6 päivää aikaa monistamiseen. Kokeet olivat siis tiistaina. Maanantaina kun menin kouluun, kokeita ei oltu vielä monistettu + kopiokone oli rikki. Yritin sitten tiedustella, että korjautetaankohan sitä mahdollisesti pikaisesti ja olisikohan mulla mahdollisesti kokeita tiistaina. Sanottiin, että näin on. Mulla oli aika monta enkun esseetä korjattavana, joten otin ne mukaan ja lähdin kotiin tekemään hommia, joten en jäänyt katsomaan, mitä tapahtuu. Tiistaina menin sitten kouluun kokeita pitämään, ja kas kummaa, sähköt oli poikki, joten ei pystynyt kopioida. Noin 2/3 koepapereista oli kuitenkin kopioitu jo aiemmin aamulla, kun sähköä vielä oli ollut eli ei nyt ihan huonosti kuitenkaan. Muita kokeita pidettiin niin, että kirjoitettiin kysymykset taululle, mutta mulla oli niin erilainen koe (mm. aukkotehtäviä ja kuvia) että sepä ei oikein onnistunut. Ei myöskään käynyt, että olisin käynyt jossain kopiopaikassa kopioimassa paperit (ei ole rahaa), joten ei auttanut muuta kuin odottaa sähköjen palautumista. Sähköt eivät tulleet takaisin koko päivänä, joten eipä sitten pidetty kokeitakaan. S2-luokalla ei tämän takia ollut yhtäkään niiden kolmesta kokeesta sinä päivänä. Ne pidetään sitten joskus myöhemmin.

Meikäläisellä meinasi tässä vaiheessa vähän palaa käämit, kun yritin kysellä, että koskahan mahdollisesti nämä mun kokeet sitten pidettäisiin ja niitä yritettiin mallailla perjantaille. Olin kuitenkin suunnitellut lähteväni torstaina yöbussilla Ruandaan (koska monta kertaa olin varmistanut, että mulla ei ole töitä tiistain jälkeen) ja sanoin, että se ei nyt oikein onnistu, että kokeet olisi vasta perjantaina. Päätettiin sitten, että mun kokeet olisi seuraavana aamuna aikaisin, jotta ehtisin tarkistaa ne ennen mun reissua. Menin keskiviikkoaamuna kouluun, ja sähkö oli palannut ja saatiin monistettua kokeet kaikille (molemmat ryhmät samaan aikaan), ja saatiin koe pidettyä ja sain nipun tarkistettavaksi. Oppilaat oli jaettu eri luokkiin kokeita varten niin, etteivät he pystyisi lunttaamaan. (Sain silti oppilaita kiinni lunttaamisesta…) Tästä olisi ollut kiva kuulla aikaisemmin, koska olin valmistellut kuullunymmärtämisen, mutta kävin sitten pitämässä sen jokaisessa luokassa erikseen ja saatiin kaikki tehtyä.

Kokeita oli mukavasti yhteensä 104 kappaletta, ja aikaa tarkistaa mulla oli siis yksi päivä tämän tiukentuneen aikataulun takia. Otin kokeet mukaan ja lähdin kotiin, jossa istuin alas enkä noussut yhdeksään tuntiin ylös penkistä. Otti vähän koville, mutta kaikki tuli tarkistettua ja seuraavana päivänä vein tulokset officeen ja pääsin lähtemään reissuun. Kuulemma mä olin tosi ”devoted” ja ”professional” opettaja, mutta omistautuneisuutta paljon enemmän vaakakupissa painoi kyllä se tuleva Ruandan reissu… Kokeet meni yleisesti ottaen todella huonosti, josta osan laitan kyllä mun tekemän kokeen piikkiin ja osan siihen, että oppilaat ei tosiaan osaa opiskella kieliä. Osaavat opetella ulkoa asioita (ja kopioida muistiinpanoja), mutta tietojen soveltaminen onkin sitten eri asia. Osalla oppilaista meni kyllä myös tosi hyvin, ettei mun nyt ihan tarvitse alaa kuitenkaan ruveta vaihtamaan. Ehkä. Pientä epätoivoa oli kyllä päivän aikana ilmassa. Höllensin arvostelutaulukkoa huomattavasti, ettei tarvisi kaikkia reputtaa ja palautin paljon paremmat tulokset officeen. Pikkaisen meinasi siis hermo pettää ihan loppumetreillä, mutta siitäkin selvittiin.

Tänään meillä oli sitten koulussa viimeinen päivä, jolloin oppilaat saivat todistuksensa ja sanottiin heipat kaikille. Tai siis näin piti olla, ja tätä varten tulin Ruandasta takaisin eilen. Menin aamulla jo tosi aikaisin kouluun, koska ohjelmaa piti olla koko päivän. Pääsen koululle, enkä näe siellä yhtään oppilasta. Menen officeen ja tiedustelen päivän ohjelmasta: ”Oh yeah, we’ve decided we will break off on the 9th.” Eli siis viikon päästä. Tämähän on tietysti ihan kiva, mutta ehkä joku olisi voinut informoida myös minua (+ niitä oppilaita, jotka tulivat koululle hakemaan todistuksiaan) ja ehkä joku olisi voinut informoida pikkuisen aikaisemmin, esimerkiksi silloin kun neljättä kertaa varmistin, mikä meidän loppulukukauden ohjelma on, koska me ollaan varattu reissu Murchison Fallsiin ja lähdetään ensi perjantaina. Hengailin sitten koulussa vähän aikaa ja palautin kokeita niille oppilaille, jotka olivat tulleet paikalle ja autoin hetken aikaa kirjoittamaan todistuksia (käsin) ja sen jälkeen lähdin kotiin. Rehtoria ei tänään näkynyt, olisi ollut ihan kiva tietää, että koska hän ensi viikolla on paikalla, että voisin mennä hakemaan oman todistukseni sun muuta, ja myös kuulla, että mikä meidän ohjelma on sitten ensi perjantaina. Muiden opettajien mukaan viimeisenä päivänä ei olekaan mitään muuta ohjelmaa kuin se, että oppilaat hakevat todistuksensa (miksi oli sitten niin tärkeää, että mä olen siellä?) ja ei mua tarvita. Ajattelin nyt kuitenkin käväistä siellä ensi perjantaina pikaisesti ennen reissuun lähtöä sanomassa heipat oppilaille. Pikkaisen myös huolettaa se, että rehtori on kertonut oppilaille, että meillä on juhlat mun kunniaksi ja oppilaat kyselevät multa, että koska ne on. Mulle ei ole kuitenkaan kerrottu näistä suunnitelmista yhtään mitään, ja jos ne pidetään sitten ensi perjantaina niin mä en kyllä ole paikalla. Tällaista perusmeininkiä meidän koulussa jälleen. Toisaalta tämähän loppuu ihan juuri samoin kuin miten se alkoi, ja todellakin a true African experience. Katsellaan, mitä tapahtuu. Huomenna lähden reissuun Ssese Islandsille ja palaan tiistaina, täytyy keskiviikkona ja torstaina varmaan käväistä koulussa katsomassa, onko siellä ketään ja tapahtuuko siellä mitään. Ne oppilaat ainakin, jotka asuvat koulussa, ovat siellä, joten heidän kanssaan voi vielä hengailla viimeisiä kertoja ennen kotiinpaluuta.

Tässä välissä tuli siis käväistyä reissulla Ruandassa uusimassa viisumia. Ruandan pääkaupunkiin Kigaliin pääsee bussilla Kampalasta 10-12 tunnissa ja mentiin molempiin suuntiin yöbussilla. Rajanylitys on mielenkiintoista, koska bussista pitää nousta pois, käydä toisella rajalla ottamassa exit-stamp passiin ja sen jälkeen kävellä varmaan joku 500 m toiselle rajaofficelle, jossa sitten saa entry-stampin. Ruandan viisumi maksoikin vain 30$ viidenkymmenen sijasta, en tiedä miksi, ja ongelmitta päästiin rajan yli. Vietettiin 3 päivää ensin Kigalissa, jossa enimmäkseen käytiin genocide memorial -paikoissa ja sitten lähdettiin kahdeksi päiväksi länteen Kivu-järvelle (joka on Ruandan ja Kongon rajalla). Tosi kaunis paikka! All in all, oli henkisesti välillä raskasta kun kävi katsomassa niitä joukkomurhien tapahtumapaikkoja ja luki enemmänkin historiaa. Käytiin esimerkiksi kahdessa kirkossa, joista toisessa oli tapettu 10 000 ihmistä ja toisessa 5000 ihmistä. Ihmiset olivat menneet kirkkoihin, koska aikaisemmissa murhissa ihmiset olivat olleet suojassa niissä paikoissa. Tällä kertaa he olivatkin vain helppoja kohteita tappajille. Kirkot oli jätetty suurin piirtein niin, miten ne olivat kun ruumiit oli viety pois. Vetää aika hiljaiseksi nähdä 10 000 ihmisen vaatteet sisällä kirkossa ja sen jälkeen joukkohaudoissa luita ja pääkalloja, jotka on jätetty näytille niin, ettei kukaan pysty kieltämään joukkomurhan tapahtuneen. Toisessa kirkossa nähtiin vielä pyhäkoulun huoneessa, missä paikassa kaikki lapset oli tapettu (suurin osa lyöty seinää vasten), koska siinä kohtaa oli iso tumma läiskä seinässä. Kuultiin myös aika paljon muitakin tarinoita siitä, miten ja missä ihmisiä oli tapettu ja myös mitä kaikkea selviytyneet olivat joutuneet kokemaan. Aika heavy stuff ja pisti todellakin miettimään. Yli miljoona ihmistä tapettiin silloin 1994 kun länsimaat katsoivat vierestä.

Mutta historiasta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) Ruanda oli kyllä muuten tosi kehittynyt maa! Siellä on tiet hyvässä kunnossa (ei kuoppia joka paikassa niin kuin Ugandassa), siellä oli myös katuvaloja ja liikennevaloja. Sen lisäksi liikenne ei ollut yhtä ruuhkaista tai kaoottista kuin Ugandassa ja liikennesääntöjä noudatettiin. Siellä oli suojateitä, ja autot pysähtyivät päästämään tien yli. Tosi monta asiaa, jotka eivät todellakaan toimi Ugandassa ja me oltiin todella yllättyneitä. Kigali muistuttaa muutenkin enemmän jotain eteläeurooppalaista kaupunkia kuin Afrikkaa. Mutta Ruandassa rahat käytetään oikeasti siihen, mihin ne on tarkoitettu, eikä laiteta omaan taskuun niin kuin Ugandassa. Sen lisäksi joukkomurhan jälkeen länsimaat on tukeneet maata melkoisen avokätisesti. Tosi jännää olla maassa, joka on niin erilainen kuin Uganda. Mutta oli siellä myös huomattavan paljon kalliimpaakin kaiken tämän johdosta.

Ruandassa perinteisesti on puhuttu ranskaa, mutta pari vuotta sitten maa päätti vaihtaa koulun (ja kai hallinnonkin) kieleksi englannin. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että englanti on hyödyllisempää, mutta myös tosi suureksi osaksi Ranskan isosta osallistumisesta joukkomurhaan (tai ainakin sen edesauttamisesta). Ruanda on myös liittynyt Kansainyhteisöön pari vuotta sitten, vaikkei sillä historiallisesti ole mitään tekemistä Brittien kanssa. Kielikysymys olikin sitten aika mielenkiintoinen, koska nuoremmat ihmiset puhuivat meille englantia ja vanhemmat ihmiset ranskaa. En oikein tiennyt, että millä kielellä ihmisiä pitäisi puhutella ja usein tervehdinkin sitten molemmilla ja annoin ihmisten itse päättää, mitä he halusivat minulle puhua. Ja oli kivaa päästä kunnolla puhumaan ranskaa! Meidän hotellissa Gisenyissä (Lake Kivun rannalla, siinä Kongon rajalla siis) oli myös yksi kongolainen mies, jonka kanssa sai illat pitkät vääntää ranskaa. All in all oli kyllä hyvä reissu! Nyt sitten huomenna tosiaan toiseen reissuun ja ensi viikolla sinne Murchison Fallseille ja sen jälkeen onkin muutama päivä ostaa viimeiset matkamuistot ja sitten koittaa kotiinlähtö. Vähiin käy ennen kuin loppuu!